Vähäpelto

i. Marinada evm, punarautias, 152cm	ii. Marin Aate evm, punarautias, 152cm	iii. Aatos evm, tummanpunarautias, 154cm
		iie. Mari evm, punarautias, 150cm
	ie. Adalmiina evm, vaaleanpunarautias, 155cm	iei. Miina-Ville evm, vaaleanpunarautias, 158cm
		iee. Aadan Hehku evm, punarautias, 153cm
e. Kettumäen Manta evm, tummanpunarautias, 151cm	ei. Manteliherra evm, tummanpunarautias, 158cm	eii. Herrain evm, vaaleanpunarautias, 158cm
		eie. Santeli evm, tummanpunarautias, 150cm
	ee. Kettumäen Minerva evm, punarautias, 150cm	eei. Tyly-Tin evm, kulomusta, 153cm
		eee. Mikreena evm, punarautias, 150cm

Jälkeläiset

sukupuoli	nimi	syntymäaika	emä
ori	Kärmeniemen Mihkel	06.12.2016	Mänttäharjun Ulpu
ori	Kärmeniemen Minuuttivalssi	11.04.2017	Rakkausrunoja
ori	Kärmeniemen Makia	10.07.2017	Rakkausrunoja
ori	Seppäjärven Marmatus	03.08.2017	Tulikukkanen
tamma	Vähäpellon Morsiusneito	16.01.2018	Lehmusneito

i. Marinada on pienikokoinen, vain 152 senttiä korkea ja yllättävän sirorakenteinenkin, mutta egoltaan suurempi kuin moni muu. Marinadan kuulee ja näkee kyllä kaukaa ja aremmalla voi mennä sen kanssa puuhastellessa aika nopeasti pupu pöksyyn. Paljon tämä punaraudikko kuitenkin korjaa tilannetta kisaradalla, jossa se pärjää erinomaisesti jopa neljässä eri lajissa: koulussa, esteillä, kentässä ja valjakkoajossa. Sen lisäksi Marinada on suosittu jalostusori, jota on käytetty pääasiassa rauhallisille tammoille - tähän päivään mennessä jo kolmisen kymmentä kertaa ja lisää on vielä luvassa. Marinada on pikku hiljaa lopettelemassa kilpailu-uraansa ja siirtymässä kokonaan jalostuspuolelle omalla kotitallillaan Kotkassa.

ii. Marin Aate on kuin kopio pojastaan: niin ikään 152-senttinen, punarautias ja kipakka luonteeltaan. Marin Aate tosin voisi kutsua jo vähän ilkikuriseksi ja se olikin tallinsa pahimpia jekkumestareita ja sen bravuureihin kuului erityisesti tarhastaan karkaaminen ja yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Ori ei ollut valjakkohevonen, mutta sen sijaan kaikki muut kolme lajia sujuivat siltä hyvin, esteitä se kilpaili jopa kansallisella tasolla. Marin Aate käytettiin jalostukseen parikymmentä kertaa ja sen varsat perivät siltä monipuolista kapasiteettia, mutta toisaalta myös haastavaa luonnetta. Ori lopetettiin 25-vuotiaana jalkavaivojen vuoksi.

ie. Adalmiina on monipuolisen uran tehnyt suomenhevostamma. Vaaleanpunarautias Adalmiina syntyi yksityishenkilön hoteisiin Etelä-Suomeen. Sen kyvyt huomattiin jo nuorena ja se myytiin eteenpäin kilpailemaan. Ja hienostihan Adalmiina sitten pärjäsikin, sijoittui sekä koulu- että valjakkokilpailuissa lähes poikkeuksetta. Kisauransa lomassa Adalmiina sai kaksi varsaa. Lopulta hyväluontoinen ja rehti tamma myytiin pienelle ratsastuskoululle "eläkkeelle" laadukkaaksi tuntiratsuksi 18-vuotiaana ja siellä Adalmiina mennä paineli vielä liki kymmenen vuotta ongelmitta ja saipa se vielä yhden varsankin, puolivahingossa. Lopulta tamma nukkui luonnollisesti pois.

e. Kettumäen Manta on sekä suvultaan että sielultaan puhtaasti kenttähevonen. Tamma rakasti vauhtia ja vaaratilanteita - ehkä vähän liiankin kanssa, sillä monesti ihminen on ihan kauhusta jäykkänä, kun tammalla vasta alkaa olemaan hauskaa. Se on arjessakin melkoinen hurjapää eivätkä kaikki siitä pitäneet, mutta hurjapäisen ratsastajan kanssa Kettumäen Manta teki uskomatonta työtä kenttäkilpailuissa. Rankkatahtinen elämä vaati kuitenkin veronsa ja tamma jouduttiin lopettamaan jo 16-vuotiaana pahasti oireilevien takapolvien vuoksi. Kettumäen Manta ehti kuitenkin sitä ennen saada kaksi jälkeläistä, jotka molemmat on nähty emänsä tavoin kenttäradoilla hyvällä menestyksellä.

ei. Manteliherra kilpaili niin ikään kenttäratsastuksessa, mutta se starttasi myös jonkin verran noviisi-tason valjakkokilpailuja - erityisesti kouluosuus kuului oriin vahvuuksiin sen upeiden liikkeiden vuoksi. Kookas, liki 160-senttinen Manteliherra oli väriltään tummanpunarautias ja sen päätä koristi leveä läsi. Se pärjäsi hyvin myös näyttelyissä ja se kantakirjattiin kymmenvuotiaana kolmospalkinnolla. Luonteeltaan Manteliherra oli energinen, mutta kuitenkin ihmistä kunnioittava ja helposti käsiteltävissä oleva herrasmies. Moniosaajana ja komeana orina Manteliherraa käytettiin jalostukseen kahdellekymmenelle tammalle, joista valtaosa peri sen punarautiaan värin. Ori lopetettiin 20-vuotiaana vanhuuden vaivojen vuoksi.

ee. Kettumäen Minerva kilpaili sekin nuoruusvuosinaan kenttäratsastuskilpailuissa, kuitenkin vain kohtalaisen helpoissa luokissa ja vain muutamia startteja aluetasolla, pääasiassa vain seuratason kilpailuja. Kettumäen Minerva oli yksityisen ihmisen harraste- ja kilparatsu, jonka tehtävä oli enemmänkin olla lemmikki kuin kilpakaveri. Luonteeltaan tamma oli lempeä ja seurallinen, ennemmin ehkä vähän laiska kuin tuli kavioiden alla kulkeva. Se oli kuitenkin erinomainen hevonen juuri siihen tarkoitukseen, mihin se oli hankittukin. Kettumäen Minerva sai kaksi varsaa, joista toinen päätyi ratsastuskouluun opetushevoseksi ja toinen kilparatsuksi. Tamma lopetettiin hampaiden huonon kunnon vuoksi 28-vuotiaana, mieli tammamammalla olisi kulkenut vielä pitkään.

sukuselvitys © Hapero, kiitos!

KRJ-koulukilpailut, 15 sijoitusta

ERJ-estekilpailut, 14 sijoitusta

KERJ-kenttäkilpailut, 40 sijoitusta

VSR-Cup kilpailut, 00 sijoitusta

Näyttelymenestys

05.08.17 Tuulenpesä NJ, irtoSERT (t. Vibaja)
31.07.17 Kuuralehto NJ, irtoSERT (t. Vibaja)

05.02.2018 Vähäpelto, RCH

Päiväkirjamerkintä, kirjoittajana Oresama
Ihanaa, kun on hoitohevonen, tuumasin ja vedin sualla vielä pari vetoa Monnin kiillotetulla karvalla. Vaikka aluksi olikin jännittänyt ryhtyä hoitamaan oria ihan ensimmäistä kertaa, niin hyvin se oli sujunut. Monnilla ei nimittäin ollut pahoja tapoja: itse asiassa sen kanssa oli leppoisampaa kuin monen tamman kanssa. Taputin sen kaulaa ja poimin suitset koukusta. Ori kääntyi korvat pystyssä katsomaan, mikä käsissäni mahtoi kilistä. Suitset tunnistettuaan se poimi kuolaimet kiltisti kämmeneltäni. Taaskaan se ei olisi ihan malttanut odottaa, että sain kaikki remmit kiinni, mutta tänäänkin suitsien laitosta selviydyttiin.

Kun Monni oli satuloitu ja suitsittu, päästin sen vapaaksi käytäväketjuista, joihin olin sen kahdelta puolen kiinnittänyt. Riimu sai jäädä Monnin päähän, koska se oli kuulemma menossa maastoon.

Viimeinen askareeni uudekon hoitohevoseni kanssa sinä päivänä oli taluttaa ori tallipihan poikki ja ojentaa ohjat. Se kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta olen jo oppinutMonnin taluttamisen olevan välillä aikamoista, hevosmiestaitoni kun eivät ole ihan ammattilaistasoa. Koska Monni ei kuitenkaan ole taluttaessa vaarallinen, odotin jo pientä kamppailuamme. Sitä, miten Monni yrittäisi juosta ohitseni ja eteeni, ja miten minä yrittäisin pikku hiljaa opettaa sitä hidastamaan, kun sen riimunarua tai ohjaa helistettäisiin. Tarvittaessa kyllä ottaisin sitä suitsien turparemmin alapuolelta kiinni ja painaisin kyynärpääni sen kurkkuun, koska minun varpailleni se ei kyllä astuisi enää neljättä kertaa tällä viikolla.

Päiväkirjamerkintä, kirjoittajana Oresama
Tiedättekö, millaista on olla kisahoitaja? En minäkään tiennyt ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa Monnin mukaan kisamatkalle. Alun perin kuvittelin, että se olisi niin kuin hevoskirjoissa: Monnia puunattaisiin noin viikko etukäteen, klipattaisiin, nypittäisiin ja samaan aikaan tavaroita pakattaisiin ja pestäisiin. Aamulla lähdettäisiin matkaan, kisapaikalla näön vuoksi harjattaisiin Monnia vielä ja oikein esiteltäisiin hevosta, ja sitten Monni menisi kilpakentälle ja näyttäisi kaikille, mistä kana pissii.

No ei se ollut ollenkaan sellaista. Edellisenä iltana harjasin Monnin hyvin, ja ori oli tosi vihainen joutuessaan seisoskella kauan käytävällä harjattavana. Sen jälkeen autoin nostamaan kuljetuskopin etuosaan Monnin satulan, suitset ja harjat, sekä pienen laatikon, jossa oli kaiken maailman varajalustinhihnoja ja hätäsatulahuopia. Seuraavana aamuna katselin, kuinka harjaamani, pintelöimäni ja suojittamani Monni lastattiin samaan koppiin toisen hevosen kanssa. Sitten ajettiin ja pidettiin hevosia silmällä Skypen ja vanhan kännykän avulla.

Kisapaikalla olisin halunnut ottaa Monnin heti ulos, mutta vanhemmat ja viisaammat vain hakivat kahvia kanttiinista ja haukottelivat, että ei vielä ole aika. Monni oli samaa mieltä. Kun vilkaisin sitä vaunun etuovelta, se oli nukahtanut. Saimme seurata aika kauan kisapaikan vilinää ennen kuin oli aika ottaa Monni ulos ja vaihtaa sen pintelit ja suojat satulaan. Sen jälkeen minun työni oli istua katsomon puolelle ja jännittää kovasti, vaikka tottahan minä tiesin, että Monni on kilparatsuna vanha konkari.

Kun Monni oli saanut ruusukkeen suitsiinsa, alkoi sen valmistaminen kotimatkaa varten. Ajattelin etukäteen, että sinivalkoruusukkeen saamisesta seuraisi juhlallisuuksia, niin kuin Polluxin hevoskirjoissa. Monni saisi paljon porkkanoita ja suurin piirtein kruunattaisiin kuninkaaksi. Sellaista ei tapahtunut. Varusteet vain pakattiin takaisin kopin etuosaan sillä aikaa, kun minä harjasin, pintelöin ja suojitin Monnin uudelleen. Heinäverkkoa täydennettiin ja me ihmiset joimme vielä yhdet kahvit. Kaikki olivat tyytyväisiä, myös väsynyt Monni, joka ilmeisesti koki viettäneensä ihan tavallisen päivän.

Päiväkirjamerkintä, kirjoittajana Oresama
Vuosi vaihtuu taas pian. Facebookissa leviää joka vuosi kehotuksia pommitella raketteja ainoastaan sallittuina aikoina, jottei koiria pelottaisi. Tänä vuonna näin ensimmäistä kertaa samanlaisen kehotuksen, jossa oli hevosen kuva ja kehotus ampua raketteja mahdollisimman kaukana tallista. Minua alkoi saman tien huolettaa Monnin puolesta. Pelkääköhän se pauketta? Ja kuinkahan kovasti? Rikkookohan se jalkansa kauhuissaan? Mitä jos se joudutaan lopettamaan tai jotain?

Illalla minun oli pakko ottaa asia puheeksi tallilla. Kysyin, miten Monni valmistautuu uuteenvuoteen ja raketteihin. Laitettaisiinko se karsinaan, peitettäisiin ikkunat roskasäkeillä ja jätettäisiin valo ja radio päälle, niin kuin olen kuullut jossain tehtävän? Annettaisiinko sille jopa rauhoittavia ja komennettaisiin joku ihminen pitämään sitä silmällä? Verna sanoi, että ei todellakaan. Monni jätettäisiin alkuyöksi ulos, niin kuin muutkin järkevät hevoset, jos sää vain sallisi. Se ei kuulemma pelkäisi pauketta yhtään, jos vain näkisi taivaan ja huomaisi metelin tulevan raketeista. Huolehdin kuulemma ihan turhaan kaiken maailman jalkojenmurtamisista. Kaikki sujuisi kuulemma hienosti, vaikka ihmisten ei silti kannattaisi mennä hakaan kaiken varalta. Aluksi hevoset voisivat hätkähdellä, tai jopa juosta aitojen vieriä katsomassa, mistä äänet mahtavat tulla.

Paljon rauhallisemmin mielin ja vähän vihellellen lähdin hakemaan Monnia haasta. Hassuhan minä olin. Kun Monni ei kerran pelännyt kilpailujen meteliä, metsissä asuvia mielikuvitusystäviä eikä naapurissa asuvaa nilkkoja purevaa chihuahuaa, ei se kyllä paria rakettiakaan pelkäisi.