Tervetuloa Vähäpeltoon!

Joskus tyhjässä satulahuoneessa istuessani palaan kesään, jolloin olin täyttänyt nipinnapin kuusitoista. Suljen silmäni ja mietin elokuista päivää, jolloin annoin suuren trakehnertamman laukata kohti viimeistä maastoestettä - estettä, joka ratkaisi hetkeni junioreiden pohjoismaidenmestarina. Kun kelaan muistoja eteenpäin, kasvoilleni leviää haikea, jopa aavistuksen kipeä hymy. Muistan, miten virnistin palkintojenjaossa iloiselle suomalaiskatsomolle ja mietin, että elämässäni ei voi mennä mikään pieleen. Eikä se siltä todentotta tuntunut, kun alla oli juuri käteeni sopiva hevonen ja kotisuomessa minua odotti kaksi potentiaalista nuorta, josta puhuttiin tulevaisuuden kenttähevosina.

Aloitettuani oikeustieteiden opiskelut yliopistossa aloin ymmärtämään etten voisi elää ikuisesi siinä haavemaailmassa, jossa vanhempani kustantaisivat kalliin hevosharrastuksen. Opiskeluiden edetessä lähdin vaihtoon ulkomaille yhdessä Giffy-tamman kanssa, mutta takaisin kotisuomeen palatessani tulin yksin ilman hevosta. Olin tehnyt Saksassa vaikean päätöksen luopua kilparatsastuksesta, sillä halusin keskittyä tulevaan työuraani. Kuusi vuotta valtionhallinnossa oli elämäni pitkävetisimmät ajat - nautin työstäni, mutta aina vanhempieni luokse Vähäpeltoon ajaessani haaveilin salaa ammattiratsuttajan työstä. Kun sukupolvenvaihdos tuli ajankohtaiseksi, en miettinyt hetkeäkään. Siinä hetkessä jätin hyväpalkkaisen työni ja hyppäsin osin kohti tuntemattomaa tehdäkseni sitä, mistä olin aina haaveillut.

Verna Pelttari
aka Siiri VRL-14355