Norrgårdin päiväkirja

08. kesäkuuta 2019 kirjoittana omistaja

Pikkupellon tallipihaa koristivat kesäkuun kirkkaudesta nauttivat koivupuut. Olin ilmoittanut meidät kuusipäiväiselle koulukurssille, sillä kaipasin pientä irtiottoa Norrgårdin arjesta. Ja mikä sen parempi hetki irtaantua arjesta, kun Ollikin viipotti pitkin Pohjois-Eurooppaa työmatkalla; ei kotona ole ketään odottamassa, kun tuttu ja ruoka-aikaan varsin antelias lomittaja kurvasi pihalle ennen, kuin tein Hyryn kanssa lähtöä.

Juuri ennen ensimmäistä ratsastustuntia tajusin, että unohdin pakata Hyryn harjakassin satulahuoneesta autoon asti. Mutta hei, tosi hyvä kuitenkin, että puhdistin harjat viimeisen päälle ennen lähtöä. Ei auttanut, kuin nöyrtyä ja kysyä muilta kurssilaisilta, voisiko joku lainata ensihätään edes pölyharjaa, että sain huiskittua suurimmat liat voikon yltä.

Häpesin tunnilla silmät päästäni, kun Hyry kuikuili vain muiden kurssihevosten perään. Vaikka se on perusluonteeltaan äärettömän kiltti ja ihana, ei se jaksanut tänään keskittyä laisinkaan siihen, mitä siltä pyysin. Se vain hämmästeli uusia kavereitaan ja yritti tehdä niiden kanssa jonkinasteista tuttavuutta iloisella hirnunnalla.

Seuraavana päivänä keskityttiin ravi työskentelyyn ja kaareviin radan teihin, joten jäin odottamaan tuntia hyvillä mielin. Hyry on ehdottomasti parhaimmillaan ravissa ja takana oli jo yksi yö vieraassa seurassa, joten uskoin ja toivoin, että tänään pieni oripoika jaksaisi keskittyä myös olennaiseen. Ja niinhän se odotusten mukaan keskittyi kun; se oli kuulias avuille, ja se taipui molempiin suuntiin mukavasti. Pääsimme tunnin aikana jopa siihen pisteeseen, että Hyry sai vain olla, ja pääsin keskittymään itseeni ratsastajana. Vatsalihakset, missä olette piileskelleet?!

Kolmantena päivänä me kurssilaiset saimme pitää välipäivän ratsastamisesta, kun vuorossa olivat tallilla järjestetyt epäviralliset näyttelyt. Valmistauduin päivään nukkumalla kymmeneen, jota en ole tehnyt herraties aikoihin. Kun heräsin, kävin moikkaamassa työntekijän toimesta ulos päässyttä Hyryä ja suuntasin sitten auttamaan näyttelyiden järjestämisessä. Mietin pitkään Hyryn ilmoittamista näyttelyihin, mutta koska ori on käynyt niin paljon metsästämässä sertejä, päätin antaa panokseni mieluummin näyttelyiden järjestelyyn, kun orin kanssa ympäriinsä juoksemiseen.

Neljännen päivän siirtymätreenit saivat minut ajoittain pohtimaan ponin myymistä sirkukseen, sillä Hyry esitti kaikki maailman temppunsa; kun pyysin oria siirtymään pysähdyksestä raviin, tarjosi se laukkaa ja ravi-käynti siirtymiä tehdessämme se huitoi etusillaan samaan tahtiin kuin kuuma latinohevonen konsanaan. Tässä vaiheessa oli jo pakko todeta, että ehkä Hyryn pitäisi käydä kodin ulkopuolella vähän useammin - nyt se tuntui olevan kurssin ladyista kokonaan sekaisin.

Kurssin varsinaisena viimeisenä ratsastustuntipäivänä hiottiin erityisesti laukkaa. Tunnin lopuksi opettajamme muistutti iloisesti huomisista kisoista. Tämän päivän työskentelyn perusteella huominen kisakokemus tulisi olemaan meidän osaltamme ehkä jopa siedettävä, sillä Hyry alkoi selkeästi ymmärtämään, että orimainen pörhentely on raskasta ja se pääsisi huomattavasti helpommalla, kun palautuisi normaaliin, kotiolosuhteista tuttuun zen-tilaan. Vaikka edeltävä päivä oli mennyt plörinäksi (jälkikäteen miettien kenties näyttelypäivän vapaan takia?), oli se oikeasti kiva ja ihana. Sellainen, kun Hyry oikeasti on.

Kisapäivän aamuna olin menettää malttini lopullisesti, sillä tajusin, että harjakassin lisäksi olin unohtanut kaikki letitysvermeet ja vähän paremman huovan kotiin. Ärsytti, sillä olin suunnitellut letittäväni Hyryn harjan kauniille verkkoletille ja laittavani sille kauniin, tummansinisen huovan kultaisella kanttinarulla - olisi ollut ihana ottaa muistoksi vähän edustavampi kuva, meitä kun kuvataan aina silloin kun hevonen on vaihtanut hiestä väriä ja omakin lookki on sellainen, että maataloushommia tosissaan tehdään.

Itse radalla tanssahdellessani tähtihetkiini lukeutui ehdottomasti hetket, kun unohdin kaiken ulkopuolella olevan. Nautin Hyryn pehmeistä liikkeistä ja siitä, miten yhtä se oli kanssani. Virnuilin radalla varmasti mielipuolisen näköisenä, mutta olin oikeasti onnesta soikeana. Vaikka Hyry ei ole mikään kouluratojen kuningas, on se varsin ihana kumppani hyväntuuliseen harrastamiseen.

Kaiken kaikkiaan Pikkupellon koulukurssi oli ihana ja ikimuistoinen kokemus. Vaikka elän Norrgårdin arkea varten, on välillä kiva lähteä kotipihalta merta edemmäs kalaan tekemään jotain arjesta poikkeavaa. Ja se porukka, joka oli kokoontunut samalle kurssille - mielettömiä persoonia!


25. toukokuuta 2019 kirjoittana omistaja

Olen aika varma siitä, että naapurit puhuvat kaupassa käydessään siitä, miten Norrgårdin emäntä on seonnut lopullisesti. Enkä ihmettele; ei se varmasti ole täysjärkinen näky katsella miten nainen taluttaa kuusisataa kiloista eläintä samalla, kun lennättää leijaa. Tai taluttaa sitä samaa eläintä, rapisuttaa muovikasseja ja taittaa matkaa pakenevan kengurun lailla.

Mutta on siihen epämääräiseen kulkuun syykin. Nimittäin se, että Myy on viime aikoina ollut ehkä aavistuksen spooky yksinollessaan. Sillä ja ihanalla Ruusa-tammalla on niin vankka symbioosi, että nyt nuorta hevosta jännittää ihan hirmuisesti yksinolo jonka myötä tututkin asiat tuntuvat vähintään maailmanlopulta.

Koska jutut kotiolosuhteissa on jo aika helppoja ja Myy uskaltaa luottaa sekä tukeutua minuun johtajana, päätin kiikuttaa tamman viikonlopuksi toisaalle - täysin vieraaseen paikkaan, jossa se joutuisi kohtaamaan uusia asioita ja uusia hevosia. Ystävilleni tästä puhuttuani sain paljon ehdotuksia paikasta, johon mennä, mutta moni ehdotti noin tunnin ajomatkan päästä löytyvää Hopiavuorta. Siellä olisi maneesista alkaen kaikki, joten tamma todellakin joutuisi pois mukavuusalueeltaan ja pääsisimme yhdellä reissulla tutustumaan moneen uuteen asiaan.

Lauantaina Hopiavuoreen saavuttuani tutustuimme paikan tiluksiin kaikessa rauhassa jalan. Alkuun Myy oli vähän stressaantunut ja se seurasi ympäristöään erittäin valppaasti, eikä mielellään jäänyt paikoilleen mutta hiljalleen se uskalsi rentoutua ja jäädä hengaamaan vierelleni. Jo pelkästään se tuntui työvoitolta, että Myy uskalsi tallipihalla laskea päänsä alas hamutakseen kevään ensimmäistä lehtivihreää.

Sunnuntaina maneesissa ollessamme Hopiavuoren Eetu tuli kysymään, haluaisinko osallistua spontaaniin maastakäsittelyyn. "Ei mitään vakavaa. Sellaista hyväntuulista tekemistä, ja etkö sä sen jättiläisen kanssa muutenkin halunnut jotain sellaista touhuta. Ensimmäinen ryhmä on justiinsa aloittamassa, mutta jos haluat niin tuu vajaa tunnin päästä kentälle niin pääsette tekin ihmettelemään pressuja ja sen sellaista." mies kertoi innoissaan. Vaikka en ihan heti ymmärtänyt, mistä on kyse, päätin lähteä seuraamaan Eetua ulos. Ehkä voisimme Myyn kanssa napsia vihreää sen aikaa, ja osallistua sitten toiseen kokoonpanoon jos tehtävät näyttäisivät meille järkeviltä.

Kentälle ripotellut tehtävät olivat oikeasti hauskoja, ja kuin tilauksesta juuri meille sopivia. Kentältä löytyi sekä puista että pressuista väkerrettyä siltaa, peruutusharjoituksia sekä mielettömän hauskalta näyttävä rapukävelyrata.

"Ei sun tarvitse jännittää Myy. Katso nyt, maa ei niellyt muakaan, vaikka seison tässä." juttelin tammalle samalla, kun seisoin pressun päällä. Myy katseli elementtiä uteliaanjännittyneenä, mutta lopulta rohkaistui tulemaan perässäni. "Hieno tamma!" mä kehuin ruunikkoa vuolaasti ja kaivoin sille taskustasi porkkanan. "Huomaatko, ei se oo niin jännää, mitä sä kuvittelet. Hieno pieni tyttö, kyllä tämä tästä!" jatkoin tammalle lepertelyä samalla, kun se seisoi rohkeasti pressulla.

Tunti kului varsin nopeasti ja mikä parasta, Myy vaikutti loppua kohden ihan itseltään - sellaiselta iloisen reippaalta, joka rakastaa tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa.

"Kiitos Eetu, että me saatiin tulla tänne. Mä luulen, että tää viikonloppu oli Myylle ja sen tulevaisuudelle taivaanlahja.” kiitin miestä, kun olin pakannut tamman iltapäivällä traileriin kotiinlähtöä varten. “Ja hei, odota, mulla on tässä sulle jotain.” hihkaisin miehelle, ja sukelsin auton takapenkille noutamaan pientä pakettia. “Oikeasti, kiitos.” hymyilin miehelle ja ojensin hänelle viinipullon sekä lahjakortin paikalliseen hevostarvikeliikkeeseen.


08. toukokuuta 2019 kirjoittajana omistaja

Olin juuri saanut pään tyynyyn, kun puhelimeni valo täytti huoneen. Koska Olli oli työmatkalla Etelä-Euroopassa, nousin ylös katsoakseni, laittoiko hän kuulumisia. Yllätyksekseni viestin laittaja oli kuitenkin Petra, joka tykitti jostain rautiaasta suomenhevosesta kuvia edestä ja takaa. Vihdoin kuvatulvan loputtua hän kirjoitti, että oli käynyt Originalsissa katsomassa myyntihevosia tuttunsa kanssa ja oli vannoutunut siitä, että pitäisin myytävästä olevasta orista.

"Nähtiin se Vilman kanssa kentällä valjakkokärryjen edessä, ja sillä oli oikeasti kivat liikkeet. Ravi oli suurta ja tahdikasta. Käynti voimakasta ja eteenpäinpyrkivää. Luonteeltaan se vaikutti ihan kivalle, ehkä vähän vahvalle mutta ei yhtään pahansuopaiselle kuitenkaan." Petra kirjoitti.
"Mitähän Ollikin tuumisi, kun tulisi kotiin, ja täällä olisi yksi ylimääräinen hevonen." mä kirjoitin takaisin.
"Ei se huomaa. Kesäkin on tulossa, niin voit piilottaa sen perimmäiselle laitumelle." Petra kirjoitti vitsaillen.

Hymähdin, ja laskin puhelimen kädestäni siirtyäkseni takaisin sänkyyn.

...

Aamulla aikani kuvia zoomailtuani repesin nauruun, sillä ystäväni luki minua todellakin kuin avointa kirjaa. Ori oli juuri sen näköinen, joka hivelee silmiäni. Kaunis kuin karamelli, raamikas ja kaikinpuolin hyvä rakenteinen. Ja ne ihanat markanläntit - heikko kohtani, joka saa minut näkemään pelkkiä sydänsilmä-emojeita.

"Periaattessa me ollaan kyllä ihan aikuisten oikeasti keskusteltu Ollin kanssa uuden hevosen, ja nimenomaan orin hankinnasta. Oliko sulla numeroa?" mä chattasin Petralle aamutuimaan. Naisen vastausta odottaessa ja aamukahvia keittäessäni pohdin pääni puhki - ehkä se olisi tässä, sillä olin kuolannut Tunturihaukan isää Jalohaukkaa muun muassa työhevoskilpailuissa ja kantakirjaustilaisuudessa. Se oli upea; sillä oli korrekti rakenne, ihana supisuomalainen rautias väritys ja täysin omaa laatuaan oleva työmoraali.

Ja siksitoiseksi. Koska Olli ei kuitenkaan muista tuoda tuliaisia, voisin hyvin käyttää naisen logiikkaa ja shoppailla itse itselleni jotain mukavaa. Hevosnaisena hevosen, luonnollisesti.


01. toukokuuta 2019 kirjoittajana Lissu T.

”No hei kaunokainen, mehän näimmekin eilen kantakirjatilaisuudessa”, jututin Ruusaa Tyynen taluttaessa tammaa kohti esityspaikkaa. Porukan viimeinen, ainoa tamma, oli myös vähän junnuosastoa, joskaan ei ihan yhtä pahasti kuin päivän ensimmäinen hevonen. Tummanrautias työtamma oli vähän jykevämmän mallinen hevonen, joskaan ei ihan sitä vankkatekoisinta työhevostyyppiä.
”Komean suurilinjainen hevonen. Esittäkäähän käyntiliikkeet kolmiolla.”

Rennon rauhallinen Ruusa ei tuntunut olevan moksiskaan mistään, ei vieraasta paikasta, ei kahdesta peräänsä vilkuilevasta orista tai edes kovaäänisesti nenäliinaan niistävästä täti-ihmisestä. Raudikon askellus oli vakaata, suoraa ja irtonaista. Tyyne käveli itsekin reippain, pitkin askelin..
”Jatka sama lenkki ravissa”, kehotin kaksikon ottaessa kolmion viimeisellä sivulla viimeisiä askelia. Tyyne ja Ruusa tekivät työtä käskettyä. Hevosen liikkuminen oli samaa tasaisen suoraa, irtonaista liikettä kuin käynnissäkin..
”Se saisi työntää paremmin takaa, mutta siihen nyt auttaa ikä ja työtunnit, ei tämän ikäisen tarvitse valmis paketti ollakaan. Ruusa kyllä kantaa itsensä komeasti jo nyt.” Työtamma taisi olla vähän paremmassa lihas- ja lihavuuskunnossa kuin osa meidän saman ikäisistä ratsuhevosistamme.. Hupsista!

Tyyne pysäytti Ruusan eteeni puomille. Rauhallinen, rento raudikko seisahtui kaikki jalat iloisen harallaan mikä mihinkin suuntaan. ”Otahan pari korjausaskelta, tuo ei nyt ihan riitä, vaikka Ruusa niin rauhassa jäikin paikoilleen! Kokeile korjata ensin eteen, iso askel ja nyt vähän pienempi.. Ja pakki, takanen lähti mukaan. Noin, nyt on itse asiassa aika hyvä.” Ruusa jämähti siihen, hyvin tyytyväisen oloisena, seisten hyvässä ryhdissä ja katsellen minua uteliaana tullessani vähän lähemmäs tarkastelemaan hevosen jalkoja vähän joka suunnasta.
”Vähän lyhyet sääret ja sapeliset etuset, tyyppivikoja nämäkin. Tämän suurilinjaisuus kyllä ihastuttaa, pääkin on hirveän kaunis ja ilmeikäs, runko vankka. Sukupuoli- ja rotuleima ovat kunnossa, laatutyyppi on vähän huterampi. Runkoakin tällä on näitä herroja pidemmästi, mutta se nyt ei ole tammalle niin iso vika; orin runkoon ei tarvitse mahtua varsaa.” Taputtelin Ruusan kaulaa, ja tamma hyvin kohteliaasti käänsi turpaansa kättäni kohden, kuin herkkuja kysyen. Ihastuttavan rauhallinen, herttainen nuori! Ja itse asiassa päivän ainoa hevonen, jota ei tarvinnut kertaakaan komentaa yhtikäs mistään.


01. huhtikuuta 2019 kirjoittana omistaja

"Virtuaaliset Suomenratsut on lähettänyt sulle jonkun kirjeen." Olli totesi ja lätkäisi kirjekuoren ruokapöydälle. Katsoin kirjekuorta hieman ihmeissäni, mutta laskin pian lusikan kädestäni avatakseni kirjeen - ja katsoakseni, mitä ja miksi yhdistys on lähettänyt.

Luin kirjettä epäuskoinen ilme kasvoillani. Mieleenpainuvat sanat olivat Tihkulan Huurahyrinä ja Pilviira, näyttelymenestys, oikeutus arvonimeen, onnittelut. Laskin kirjeen pöydälle ja jatkoin hämmentyneenä syömistä. "No, miksi sä näytät aaveen nähneeltä? Mitä siellä oli?" Olli kysyi vähintään yhtä hämmentyneenä, mitä itse olin. Sanaakaan sanomatta ojensin kirjeen Ollille ja totesin miehelle, että kirje oli mauton aprillipila häneltä.

"Kuule Tyyne." Olli rykäisi kirjeen luettuaan. "Kun en mä edes muistanut, että tänään on aprillipäivä. Että se siitä pilasta! Eikö sun pitäisi olla vähän onnellisemman näköinen siitä hyvästä, että Hyry ja Rauha on saanut näyttelymenestyksen myötä Champion-arvonimet?" se jatkoi, ja heitti kirjeen takaisin eteeni.

"Lupaatko sä?" mä kysyin ja ryystin siskonmakkarakeittoa lusikasta. Mies nyökkäsi ja nousi tuolilta halatakseen minua. "Onneksi olkoon Norrgårdin emännälle!" se sanoi, ja muiskautti poskelleni ällöttävän, kuolansekaisen pusun.

Totta puhuakseni ei Ollilla olisi edes riittänyt mielikuvitus tälläiseen pilaan, joten uskottava se kai oli. Pian epäluulon tilalle hiipi onnellisuus, joka sai minut hyppelehtimään pitkin keittiötä. "Ja tänään syödään iltapalaksi kakkua, mä alan heti tekemään! Ja soita nyt sun vanhemmillekin, että tulee illalla käymään, muuten me ollaan pienessä sokerihumalassa!" hihkuin samalla, kun nostelin jauhopurkkeja keittiön työtasolle.


03. maaliskuuta 2019 kirjoittana omistaja

"En mä tiedä. Olis helppo sanoa, jos oisin tuntenut sen aina. Tai edes vähän kauemmin. Tavallaan se on ihan normaali, mutta kyllä sen ruokahalu on selkeästi noussut. Ja vatsa pyöristynyt. Ja tavallaan se on vähän sellainen haaveilija, mitä se ei ehkä ole ennen ollut. En mä tiedä!" mä mutisin samalla, kun nojasin aidan tolppaan ja katsoin mietteliään näköisenä Mannaa.

"Ehkä on parempi, että sä tilaat sille elukkatohtorin. Ja laitat sinne Mistmoor Shirehorsesiin jotain viestiä. Ei se elukkatohtori nyt niin paljon maksa vaikka huti olisikin." Olli tuumi, ja kaappasi mut kainaloon. "Ja eikö se ois aika hauskaakin, jos Manna olisi kantavana. Tai niin, tarkoitan, että jos se olisi kantavana shirestä, eikä jostain takapajulan lämminverisestä joka on hiitillä ottanut hatkat." mies jatkoi, ja yritti saada käännettyä asian positiiviseen suuntaan. Olin yllättynyt Ollin reaktiosta.

Sain kun sainkin Mannalle heti seuraavalle päivälle ultran, jossa asialle saatiin vihdoin varmuus. Vaikka minulla oli enne tulevasta, oli ilmeeni varmasti näkemisen arvoinen, kun eläinlääkäri totesi tamman olevan tukevasti tiine jo ennen, kun ultrasi sen. "Jos jotain hyvää, niin meillä on pirun hyvänlaatuinen heinä vapaasti syötävissä, ja Manna on saanut koko ajan proteiini- ja kivennäislisää." mä sain vihdoin takellettua. "Mutta se, mistä orista se on tiine, onkin sitten mysteeri." jatkoin.

Seurasi ajanjakso, jossa kävin tiiivistä sähköpostikeskustelua Mannan kasvattajan ja samalla myös entisen omistajan kanssa. Tuli ilmi, että Mannaa oli yritettyä astua Iso-Britannialaisella shireorilla, mutta kolmenkymmenen vuorokauden ultrassa tamma oli näyttänyt tyhjältä ja asia oli jäänyt sikseen. Kun asiaa selviteltiin lisää, tuli ilmi, että Mistmoor Shirehorsesin omistaja oli valmis korvaamaan varsasta aiheutuneet kulut ja hyvittämään Mannan ostohinnasta jonkin summan takaisin, mikäli varsa tuntuisi meistä huonolta idealta. Muutaman päivän asiaa sulateltuamme tulimme kuitenkin siihen lopputulemaan, että sekä Manna että tuleva varsa saisi jäädä Norrgårdiin niille sijoilleen ilman erillistä sotaa siitä, kuka maksaa ja mitä sillä mikäpä olisi ihanampaa, kun istua kesäöisin laitumella ihaillen kasvavaa varsaa. Varsaa, josta tulisi Norrgårdin ensimmäinen kasvatti.

Ehkä asioiden oli tarkoitettu menevän näin.


28. helmikuuta 2019 kirjoittana omistaja

Etelässä käydessäni mun oli pakko poiketa uudessa hevostarvikeliikkessä, jota oli hehkutettu somessa vaikka ja kuinka paljon. En mä oikeastaan mitään tarvinnut, mutta varsinkin Nekun mukana tulleet varusteet olivat melko vanhoja, eivätkä edustuskelpoisia esimerkiksi kylän ratsastustapahtumiin tai valmennuksiin. Siitä syystä annoin itselleni luvan ostaa Sokka Luxuriesin myymälästä Nekulle uuden satulahuovan, suojat ja ratsastusloimen.

Myymälään päästyäni olin kuin lapsi karkkikaupassa; siellä oli vaikka ja mitä ihanaa, ja jos pankkitilini olisi oikein leveä, olisin varmasti ostanut Norrgårdin jokaiselle hevoselle jonkin ihanan tuliaisen. Vähän jopa ärsytti, kun Olli toppuutteli ostosvimmaani hyllyjen välissä. Hassu juttu, että hän tarvitsee vähintään kerran kuukaudessa uuden bleiserin työtänsä varten, mutta kun raha oli menossa hevosiin, toppuuttelija iski paikalle nopeammin, kuin salama puuhun myrsky-yönä. Vitsi vitsinä, ehkä ihan hyvä näin, koska eihän me oikeasti edes olla mitään aktiiviratsastelijoita muuta kuin salaisissa unelmissani.

Varmaan tunnin kaartelun ja kiertelyn jälkeen Ollin käsiin oli pinottu ihanat poskipuna-väriset koulusuojat, joiden reunoja koristi karamellisen makea ruusunkultainen kanttaus. Näihin koulusuojiin löytyi vielä näppärästi samaa sarjaa oleva kouluhuopa, jonka luvattiin kestävän konepesua suojien tapaan. Näppärä ominaisuus laiskalle varustehuoltajalle; ehkä pesukoneen kautta nämä pysyisivät iskussaan kauemmin, kuin vuoden.

Viimeiseksi, muttei suinkaan vähäisimmäksi mukaan tarttui ihan mielettömän upea Royal Wool Riding Blanket-ratsastusloimi, joka on valmistettu laadukkaasta ruotsalaisesta Jämtlandsfår-lampaan villasta. Joskus ja jouluna sitä tulee treenattua myös talvipakkasilla vähän ankarammin kentällä, joten loimi on näppärä pitämään Nekun pyllyn lämpimänä - ja toisaalta myös kuivattamaan treenin aikana hengittävyytensä vuoksi.

"Ja nää oli kaikki ihan oikeasti tarpeellisia?" Olli sai rykäistyä kassalla, kun kaivoi maksukorttia esiin. "On on, maksa nyt vaan." mä totesin, ja suljin silmäni samalla, kun Olli vingautti yhteiseltä tililtämme lähes kolmesataa euroa taivaan tuuliin.


20. helmikuuta 2019 kirjoittana omistaja

Kun Veikko ja Usko kävivät nappaamassa tammikuun lopulla kantakirjakelpoisuuden Kalman Suomenratsujen järjestämissä NJ näyttelyissä, Olli kysyi kotimatkalla vaivihkaa, olinko ajatellut orien kantakirjaamista. Tosiasiassa en ollut ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt kun siihen tuli mahdollisuus, ei kantakirjaus tuntunut kauhean kauaskantoiselta ajatukselta.

Kun mietin asiaa muutaman päivän, ajattelin, että ilmoitetaan nyt - parempi nyt ilman kummoisempia valmisteluita, kun yrittää kevätkaudella valmistella hevosia ja samalla tehdä sadonkorjuuta. "Onhan Veikko ja Usko ihan hyvässä kunnossa, eikä ne muuksi muutu, vaikka kuinka puunaisit niitä kolme vuorokautta putkeen." Ollikin totesi, kun sai mietinnöistäni kiinni.

Ilmoittautuminen helmikuun kantakirjaukseen tapahtui ennätysnopeasti - eikä aikaakaan, kun huristelimme jälleen kerran tien päällä traileriyhdistelmän kanssa. Vaikka matka Turmeltajaan oli pitkä, olimme suunnitelleet päivän vain päiväreissuksi silläkin uhalla, että kotipihalta startattiin ennen kukonlaulua ja takaisin palattiin juuri ennen, kuin kukko kiekui uudestaan.

Ei varmaan yllätä ketään, jos sanon, että oreista molemmat käyttäytyivät pelipaikoilla varsin mallikkaasti. Ne seisoivat käsihevosina rauhallisena kuin kerittävät lampaat, eivätkä yhtyneet muiden orien melskaamiseen, vaikka paikkoja oli tarjolla enemmän kuin jääkiekkopelissä laukaisupaikkoja. Ja suoritukset menivät juuri niin, kuin olimme ajatelleet: Usko oli skarppi itsensä, ja Veikko ehkä aavistuksen liian rauhallinen.

Mutta se, mikä oli lopputulos, yllätti meidät täydellisesti. Veikko jäi harmillisesti vain muutaman pisteen päähän II-palkinnosta saaden itselleen 17 + 17 + 17 + 17 = 68 pisterivin III-palkinnolla, mutta mustapukeinen Usko se täräytti tauluun esteettisen 20 + 20 + 20 + 20 = 80 pisterivin saaden KTK-I palkinnon!

Vaikka kotimatka tuntui pieneltä ikuisuudelta, emme voineet olla onnellisempia. Tuntui hassulta, että Norrgårdissa olisi nyt kaksi ihkaoikeaa kantakirjaoria, jotka ovat jalostuksellisesti inan arvokkaampia.


9. helmikuuta 2019 kirjoittana omistaja

Siinä missä Olli huhki lumilapion varressa, mä pyörittelin päätäni. "Ei sullakaan järki paljon päätä pakota." mä hihkaisin miehelle muka-hauskasti. Se katsoi mua mietteliään näköisenä, joten päätin avata kommenttiani sen verran, että myös mies ymmärtäisi vihjeeni. "Meillä on pitäjä täynnä hevosvoimaa, ja sä se vaan heilutat lumilapioita. Ota nyt vaikka Hyry hommiin, se ei oo vielä tänään tehnyt mitään."

En mä tiedä, mitä Olli oikeasti oli ajatellut, mutta tarttui kuitenkin tarjoukseeni - varsinkin, kun lupasin valjastaa orin hänelle valmiiksi auran eteen. Hyry oli selkeästi tekemistä vailla, sillä voikko suomenhevonen tallusteli tarhanportille vastaan ja lähti kuinkas muutenkaan, kun korvat höröllä kohti tallia. "Sä se sitten osaat näyttää yhtä iloiselta aina." mä mutisin Hyrylle samalla, kun rapsuttelin sitä kaulasta kumisuolla. "Toi sun elämänilo on sellaista, josta pitäisi itse kunkin ottaa mallia." mä jatkoin, ja taputin oria.

Vaikka lunta on tullut vähintään kymmenen metriä vuorokaudessa usean viikon ajan, ei Hyryn ja Ollin hiki virrannut kuin reilu tunnin verran jonka jälkeen tilan pihamaa sekä kulkureitit olivat varsin hyvällä mallilla. Koska Hyry puuskutti lumitöiden jälkeen melkoisesti, sai se vielä lopuksi villanutun niskaansa ja se pääsi tallityttöjen kanssa kävelemään maastoon pitkiä loppukäyntejä. Reilu puolentunnin maastoreissun jälkeen hiki oli jo vähän laskeutunut ja hengityskin tasaantunut, joten Hyry pääsi vielä iltapäivän ajaksi ulkoilemaan ulos.

"Se Hyry. Vaikka mä vähän emmin pienhevosen ostoa, niin se on oikeasti aika kiva hevonen töitä ajatellen. Sillähän on kuntoa kuin pienessä kylässä, ja se on niin kompaktin kokoinen, että sen kanssa kehtaa tehdä vähän tarkempaakin työtä." Olli totesi iltamyöhään keittiössä. Kyllähän mä jo tiesin, mikä Hyry on miehiään, mutta sydäntäni lämmitti Ollin kommentti. "Kiva, että tykkäät." mä vastasin, ja halasin miestäni.


28. tammikuuta 2019 kirjoittana omistaja

Kun me pakattiin Ollin kanssa suomipoikia edustavat Veikko ja Usko sekä raskassarjalaiset Ruttu ja Manna trailereihin, en todellakaan tiennyt mitä odottaa. Koko kuusikko - mä ja Olli mukaanlukien - ollaan kuitenkin vielä työhevoskilpailuiden saralla niin keltanokkia, että kallisarvoista kokemustahan me mentiin hakemaan työhevosyhdistyksen talvimestaruuksista. Vaikka me kotona Ollin kanssa hihiteltiinkin, että mikään muu ei kelpaa, kuin mestaruuden voitto.

Ensimmäinen päivä starttasi melko vahvasti, sillä Usko päätti rykäistä sekä käyttökokeesta että juoksukokeesta itselleen voiton kotiin. Eikä Veikkokaan kylmäksi jättänyt, sillä se kiri juoksukokeessa upeasti kolmannelle sijalle! Suomipoikien menestys tuntui ihan uskomattomalta - eihän me todellakaan tälläistä osattu odottaa, sillä kovassa sarjassa kilpailtiin ja kuten sanottua, täysin keltanokkina.

Ensimmäisen päivän menestyksestä mulla taisi kasvaa nähän nälkä syödessä, ja ajattelin, että kyllähän me nyt toisenakin päivänä pärjätään kun laitetaan itsemme ihan oikeasti likoon. "Muista hengittää ja tehdä kaikki rauhassa alusta loppuun." Olli sanoi, kun lähdin ensimmäisen hevosen kanssa päivän ensimmäiseen kokeeseen. "Kyllähän nää meidän nelijalkaiset repii itsensä vaikka kuuhun, ja sä tiedät sen." se jatkoi, ja taputti olkapäätäni rohkaisevasti. "Mä yritän parhaani." sanoin, ja kannustin Veikon liikkelle.

Ja sehän riitti. Veikko nimittäin sijoittui käyttöajossa toiseksi, Manna kolmanneksi kynnössä ja toiseksi vedossa. Ja Usko se paineli edelleen samalla sykkeellä juoksukokeessa - joskin jäimme inan voittaneelle ja lopullinen sijoitus oli luokan toinen. "Hitto mä olen ylpeä tästä laumasta! Ja itsestäni! Ja susta, mä en ikinä olisi uskaltanut lähteä tänne ilman sua!" mä hihkuin onnellisesti kärryjen kyydistä tsemppaavalle aviopuolisolleni.

Kuluneen kahden päivän saavutukset tuntui uskomattomilta eikä sen tuomalle onnelle ja motivaatiopuuskalle löytynyt sanoja. Loppuviimein kohti viimeistä päivää mä hymähdin Ollille, että me ollaan voitettu itsemme jo moninkertaisesti ja sijoitukset lopputuloksissa olisivat loppujen lopuksi oikeastaan aivan sama. Tuli voitto tai häviö, olin mielettömän onnellinen ja tyytyväinen ihan jokaiseen meidän hevoseen. Ja itseeni, ja Olliin.

Viimeisenä päivänä mua jännitti ihan ekstrapaljon, ja jokunen osakokeista oli menossa aivan penkin alle ihan oman rauhattomuuteni vuoksi. Sain kuitenkin jotenkin ajatukset ja sitä myöden tekemisen kokoon, ja päästiin ihan mestaruussijoille asti. Nimittäin lopputuloksissa Veikko oli käyttöajon neljäs, Manna vedon toinen ja ihan mieletöntä tulosta tehnyt Usko juoksukokeen voittaja! Siis juoksukokeen talvimestari vuosimallia 2019! VAU!

Kotimatkalla mä olin yhtä hymyä. Takana oli kova kilpailu, ja Norrgårdin hevoset näyttivät ensikerran, mistä ne olivat tehty. Sitkeydestä, rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta. Tästä on uskomattoman hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuita.


4. tammikuuta 2019 kirjoittana omistaja

On pakko myöntää, että viime kuukaudet on kulunut piinaavaan hitaasti. Vaikka uuden kodin laittamiseen on kulunut aikaa ja se on ollut pääosin ihan hauskaakin puuhaa, olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä päivää, että voin hakea Veikon kotiin. Viihtyyhän se Vienolassakin, mutta onhan se nyt aivan eri juttu, onko hevonen kotona vai vieraalla. Ja että voiko talliin hipsiä vielä iltamyöhään yöpaitasillaan, vai pitääkö tallille lähteä erikseen autolla.

Siinä missä mä olen sisustanut kotia sisältä, Olli on nikkaroinut talon ulkokuorta ja pihamaata. Vihdoin, miltei kolmen kuukauden odotuksen jälkeen me ollaan saatu talli siihen kuntoon, että me voitiin hakea Veikko kotiin - ja samalla matkalla napattiin kyytiin naapuritytön Killeponi, joka tulee pitämään Veikolle seuraa siihen asti, että me löydetään ihan oma, toinen hevonen. Eikä meillä mikään kiire Killestäkään ole päästä eroon, sen kun on sen aikaa, mitä viihtyy. Ratsastuskentän suunnittelu menee kuitenkin pitkälle kevääseen, joten voi olla, että ratsastukseen hurahtanut tyttönen ei viihdy meillä määräänsä enempää. Tiedä häntä.

Kun Olli talutti Veikon trailerista ulos, se katseli hetken ympärilleen kuin todetakseen, että hyvä paikka on. Ehkä se on ymmärtänyt, kun olen höpissyt sille iltaisin karsinan uumenissa, että meillä on pian yhteinen koti ja pihamaa. Oli miten oli, tunsin olevani maailman onnellisin nainen. Upea talo tiluksineen, komea miesystävä ja sen rinnalla sitäkin komeampi rautias suomenhevonen.

"Kiitos että olette." mä hymähdin, ja katsoin vaaleanpunaisten sydänlasien läpi kahta elämäni miestä.

VRL-00816

virtuaalitalli/virtuaalihevonen

© Norrgård 2019. Taustakuvan © Peter Chen (CC BY-NC 2.0), otsikkokuvan © Jacques Toffi