Maybeck Stud

Snilli Emanuel

Shetlanninponi, ori
Syntynyt 03.11.2019, 8v
Ruunihallakko, 107cm

Rekisterinumero VH20-017-0003
Valjakkopainoitteinen: Noviisi
Kasvattanut Snilli
Omistaa Maybeck Stud VRL-02116 & VRL-14355

KTK-III


Kun istahtaa Maybeckin päärakennuksen terassille ja suuntaa katseensa orilaitumille, voisi äkkiä kuvitella, että suurikokoinen ruunihallakko olisi varttuneempi, elämää nähnyt ruuna. Se nauttii laitumen antimista, eikä lotkauta korvaansa vieressä painiville nuorille kaksi- ja kolmevuotiaille oripojille. Eikä ne pienet vekarat käy kukkoilemaankaan tälle ruunihallakolle - on siis melkolailla selvää, että kyseessä on jonkinlainen lehmänhermoinen lauman ylimmäinen. Ja sellainen Manu todella on; ei ruuna, vaan ori, mutta se pitää pelkällä olemuksellaan nuoremmat jonkinlaisessa nuhteessa ja toimii näiden esimerkillisenä roolimallina.

Kuten sanottua, Manu on lehmänhermoinen ja vähän ruunamainenkin poni, jota voi käsitellä oikeastaan kuka vain, missä vain. Joskus oikein villiintyessään se saattaa kevätauringon alla höristä kertaalleen tammoille ulkona, mutta siinä se; sen enempää villeyttä ja kurittomuutta tästä ei saa kaivettua esille.
Manua voi hoitaa melko rennoin rantein niin käytävällä, karsinassa kuin hoitopuomissakin. Se seisoo kauniisti paikoillaan, eikä hermostu, vaikka tiedossa olisi talviturkin keventämistä klippauskoneella tai esimerkiksi kesähikien pesemistä pesupaikalla.

Ajoponina Manu on shetlanninponeille epätyypilliseen tapaan hyvin eteenpäinpyrkivä ja miellyttämisenhaluinen, jonka vuoksi se onkin hyvin miellyttävä ajaa. Sen kanssa voi työstää sitä surullisen kuuluisaa täydellistä siirtymää vaikka vuosisadan tai lähteä maastoon revittelemään niin, että kärryn jousitukset kiljuvat armoa. Kaikki käy - eikä ori tunnu yhtään kummalliselta, vaikka sen työskentely koostuisi yhdestä ja samasta asiasta kokonaisen viikon.
Vieraissa paikoissa Manu on ajaessa ehkä aavistuksen virkeämpi ja luontaisesti ryhdikkäämpi, joka tekee siitä etenkin kouluajoa ajatellen kivan ylvään näköisen. Virkeydestä huolimatta Manu pysyy hyvin kuulolla, eikä se esimerkiksi keskity valmennuksissa tai kisoissa kyttäämään muita hevosia sen sijaan, että keskittyisi ohjastajan antamiin apuihin.

Sukutaulu ja jälkeläiset

i. Tystnad Ekolod
KTK-I
ii. Tystnad Bollplank
vkk, 103cm evm
iii. Ryovar Du Också
iie. Naturligt Fenomen
ie. Tystnad Förföriska
rt, 100cm evm
iei. Vindflöjel
iee. Tystnad Skönhet
e. Foxberry Daenerys
KTK-III
ei. Cranford Darkwing Duck
m, 105cm evm
eii. Cranford Iron Fist
eie. Mistfield Eden
ee. Foxberry Oleen
rnhkko, 99cm evm
eei. Foxberry Lizard
eee. Foxberry Shireen


Syntymäaika Jälkeläinen Emä Omistaja
26.05.2020 o. Maybecks Escamillo Maybecks Rosé Chantal Maybeck Stud

Kilpailumenestys

Arvokilpailut

  31.03.2020 SHLA-rotunäyttelyt III-palk.

Näyttelytulokset

Kilpailut

Valjakkoajossa 1632.33 op. (vaikeustasolla 4/3)

Nopeus ja kestävyys 0.00
Kuuliaisuus ja luonne 810.27
Tahti ja irtonaisuus 0.00
Tarkkuus ja ketteryys 822.06


Päiväkirja ja valmennukset

24.06.2020   Auringonpistos   omistaja Amelie

Laskin haarukan kädestäni ja ojensin puhelimen ruokapöydän ylitse Bettinalle. “Katso mitä löysin.” mä tuumasin hiljaa, ja odotin siskon papatusta siitä, että talli on jo ihan tarpeeksi täynnä ja kesätyöntekijöillä menee kaikki aika poneihin, vaikka tallimiljöötäkin piti kunnostaa. “Oho. Oikeen Snilliläinen.” Bettina tuumi, ja jatkoi myyntivideon katsomista. “Tällähän on kivat liikkeet, eikä se näytä yhtään hullummalta ajaakkaan. Pienellä hienosäädöllä se voisi olla kova ruusukehai.” kikkarapäinen nainen jatkoi, eikä tyrmännyt oria suorilta käsin - niinkuin hänellä usein oli tapana.

Tiesin kuitenkin siskoni luonteen ja ajatukset, joten jätin myyntivideon muhimaan hänen aivoituksiin kaikessa rauhassa, emmekä jatkaneet jutustelua orista sen enempää. Ajattelin, että kuulostelen tilannetta, ja otan poniorin uudelleen puheeksi, jos en saisi siitä mielenrauhaa. Yllätyksekseni Bettina kuitenkin tuli luokseni myöhemmin iltapäivällä, kun valjastin Verttiä valjakkokärryjen eteen.
“No, mitä Meeri sanoi? Voisiko se olla sellainen, että tehtäisiin siitä kauppaa?” Bettina täräytti ja jäi kädet lanteilla vaatimaan vastausta.
“Siis enhän mä siitä ole edes soittanut kun et sä sanonut juuta etkä jaata. Pitäisikö siitä sitten soittaa?” kysyin siskoltani kulmat kurtussa, sillä en oikein tiennyt, mistä suunnasta nyt tuuli.
“Mä soitan! Mutta menkää nyt jo ennen kuin Vertti kuolee tylsyyteen.” Bettina usutti, ja silitti Vertin otsaa leikkisän säälivästi.

Nautittuani reilu tunnin Vertin seurasta nurmikentältä, hölläsin ohjaa ja ohjasin kotia kohden. Kävellessämme kohti tallirakennuksia nappasin puhelimen taskusta vastaakseni valmennuksista kysyneille, mutta pysähdyin tuijottamaan puhelimen ruutua hämmentyneenä, sillä sen päänäytöllä oli viestin push up ilmoitus Bettinalta.
“Mä lähdin Snilliin, tuun iltatalliksi takaisin.” siinä luki.
“Onkohan Bettina saanut auringonpistoksen tai jotain? Mitä luulet Vertti?” mä havahduin hetken jälkeen, ja juttelin hiestä kimaltavalle poniorille, jonka korvat kääntyivät iloisesti puheeni mukana. “Musta kuule vakaasti tuntuu siltä, että Bettina on lähtenyt hieroamaan ponikauppoja. Ehkä sä saat uuden kaverin, mitäs siitä tuumit?” jatkoin orille jutustelua hämmentyneen iloisesti.

Hämmennys, ja iloisuus jatkui todenteolla illalla, kun Bettina saapui vihdoin ja viimein takaisin Maybeckiin. "Se Manu oli tosi kiva, mäkin vähän ajoin sillä! Varasin sille huomiselle eläinlääkärintarkistuksen, ja jos se on ookoo, huomenna meillä on uusi poni!" Bettina hehkutti viilettäessään Maybeckin tallikäytäviä pitkin.
"Sanoitko, että sä ajoit? Sä olet todellakin seonnut!" nauroin siskoni perään, joka jo katosi kulman taakse.

07.07.2020   Näyttelytreenejä   omistaja Amelie

Maybeckin kesätyöntekijät Jenni ja Veera olivat pitkään jutelleet siitä, miten kivaa olisi joskus lähteä näyttelyihin mukaan ja ehkä jopa itse esittämään. Koska tytöillä ei ollut kokemusta esittämisestä ollenkaan, Bettina piti heille aamupäivän aikana pitkän puunauskoulutuksen harjoituksineen, jonka jälkeen otin tytöt poneineen harjoittelemaan esittämistä käytännön harjoitusten pariin.

"Yleensä näyttelyissä on jonkinlainen kolmio, jossa tuomari pääsee katsomaan omalta paikaltaan sekä etu-, taka- että sivuliikkeet niin käynnissä, kuin ravissa. Tärkeää on, että hevonen kulkee näillä urilla suoraan tahdikkaasti ja tietysti myös melko hyvässä ryhdissä. Ja sitten on se seisotus, jossa arvostellaan rakenne. Koska shetlanninponit on alkuperäisrotu, ne esitetään harjaton puoli tuomaria kohden ja Bettinan kanssa varmaan kävittekin läpi, että jouhia ei esimerkiksi letitetä näyttelyihin." kerroin tytöille, jotka kävelivät Ruusan ja Manun kanssa korvat tarkasti kuunnellen.
"Siinä seisotuksessa pyritään siihen, että tuomarista katsottuna ulommat jalat ovat vähän sisempiä lähekkäin niin, että tuomari näkee jokaisen jalan kerralla. Ja niiden ponien tulee olla hyvässä tasapainossa eikä seistä esimerkiksi niin, että etujalat - tai vastavuoroisesti takajalat - jäävät pitkälle vatsan alle." jatkoin tyttöjen opastamista, jotka jo kokeilivat seisottamista itsenäisesti.

"Tosi hyvä! Valittiin teille Ruusa ja Manu sen takia, että ne on seissyt ja tehnyt tätä niin paljon, että ne tekevät vähän automaattisestikin oikein. Sä voisit Veera pyytää Manua siirtymään yhden askeleen taakse ja vähän houkutella käden mukana päätä ylemmäs niin, että se olisi paremmassa ryhdissä. Ja Jenni muistaa pitää malttia mukana; kyllä se Ruusa seisoo paikoillaan, vaikkei kokoajan varmistaisikaan."
Kun tytöt olivat treenanneet seisotuksen kuntoon, pyysin heitä menemään pienellä etäisyyksillä puomeista rakennettua kolmiota. "Huomaatko sä Jenni, että kun sulla ei itsellä ole kiintopistettä, te vähän mutkittelette matkalla. Kokeilkaas molemmat ottaa seuraava ravipätkä niin, että otatte kiintopisteen jostain kaukaa, jota kohti lähdette ravauttamaan niitä." ohjeistin tyttöjä, ja jäin katsomaan heidän suoritusta hiljaa paikoilleni.
"Oho. No aika paljon helpompaa!" Veera täräytti, ja irvisti kolmion toisella puolella olevalle Jennille. "Jep. Älä muuta sano!"
"Mitä mä sanoin!" kuittasin tytöille, ja annoin heidän jatkaa treeniä melko itsenäisesti.

Kun pääsimme takaisin tallin suojaan, tytöt jo suunnitelivat kovaan ääneen, miten olisi kivaa lähteä juuri Ruusalla ja Manulla seuraaviin näyttelyihin.
"Ei kannata kauhean kovaa jutella moisista, sillä Maybeckin seinillä on aina korvat." Bettina tokaisi, ja vannotti tytöille, että he saisivat todella lähteä seuraaviin näyttelyihin juoksutytöiksi. Varsinkin, jos +30 asteen helteet jatkuisivat pitkään.
"Ei muuta kuin otatte joka työpäivä yhden ponin, ja käytte treenaamassa yhdessä. Me voidaan aina välillä tulla kattomaan, mutta mä luulen, että pärjäätte aika hyvin itsekin. Teillä on jo homma hallussa sen verran hyvin!" nauroin tytöille, jotka rapsuttelivat tulevia näyttelyponejaan haltioitunein katsein.