Niinpä tietysti. Ei tallinomistajien kanssa oikeasti voi olla ystävä. Tänäänkin minut oli kutsuttu viattomasti kahville, mutta kahvista ei ollut näkynyt jälkeäkään vielä tähän mennessä. Sen sijaan olin näkevinäni runsaasti jälkiä susista ja karhuista, nimittäin tassunjälkiä syksyn rapakoissa, kun talsin Fern-nimisen ponin kanssa vastahakoisesti halki soitten ja rämeitten Maybeckin tiluksia kehystävissä sysimetsissä. Tälläkin kertaa kahvinjuonnille oli tullut jokin yllättävä hevosaiheinen este, ja tyhmyyksissäni olin lupautunut apuun viemällä jonkin kilteistä poneista lenkille.

Ja kiva poni Fern olikin. Se seurasi mukanani kiltisti kuin koira. Välillä se hidasti kulkuaan ja tähyili ympärilleen varmistuakseen ettei mikään hyökkäisi sen kimppuun epäilyttävän oloisista pusikoista. Annoin sen tehdä niin, sillä tuntematon metsä vähän hirvitti minuakin, vaikka olinhan sentään petoeläin. Muutamista pysähdyksistä huolimatta Fernin kanssa olisi ollut ihan mukavaa, jos minulla olisi ollut toisenlaiset kengät ja vähemmän kylmä. Onneksi minulla oli sentään puhelin, jolla sain otettua lenkkikaveristani kuvia ladatakseni ne myöhemmin Instagramiin. Suunnittelin jo kostoani tästä surkeasta epäkahvinjuonnista: en ainakaan tägäisi kuvaan ketään koko tallista! Enkä käyttäisi Maybeckin hashtagia! Fern oli ilo silmille, ja kun lataisin siitä tarpeeksi monta kuvaa, kaikki kuvittelisivat sen olevan minun ponini!

Fern suhtautui katalaan juoneeni tyynesti. Se poseerasi kännykkäkameralle kulkiessaan. Sen käynnin nopeutumisesta päättelin, että aloimme olla lähellä tallia taas, ja paransin tahtia ennestään. Ehkä toivo ei olisi vielä menyttä kahvin suhteen.

Saavuin marraskuisena sunnuntaina Maybeckiin valmentamaan shetlanninponi-oria ja omistajaansa valjakkoajossa. Mielenkiintoisen valmennuksesta teki se, että kyseinen ori oli oman Maybecks-kasvattini isä! Ajaessani tallin pihaan, toinen omistajista Bettina sekä syötävän suloinen minishettisori odottivatkin jo täysissä pukeissa. Vaihdoimme Bettinan kanssa muutaman sanasen, ja suuntasimme sitten tallin omalle valjakkoesteradalle. Nopean suunnitelman läpikäynnin jälkeen Bettina aloitti ponin verryttelyn ensin käynnissä ja sitten ravissa. Ori vaikutti pirteältä ja innokkaalta työhön. Pyysin Bettinaa ottamaan vielä muutaman laukkakierroksen ennenkuin alkaisimme itse laukkatyöskentelyn esteillä. Olimme aiemmin jutelleet, että Fern oli viime aikoina alkanut jarruttaa vesiesteelle, joten tavoitteenamme oli treenata sen meno sujuvaksi. Bettina ohjasikin ensin ponin veteen käynnissä, sitten ravissa, eikä molemmilla kerroilla ollut ongelmaa. Ongelmat ilmenivät laukassa, jolloin orista näki kauas, että se hieman jahkaili veteen menoa. Ohjasin Bettinaa tekemään laukkaympyrää niin, että joka kerta he joutuisivat menemään veden läpi. Fern ei selkeästi ollut samaa mieltä ideasta, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen, veteen meno ei näyttänyt olevan enää samanlainen ongelma. Loppuun otimme muutamat pujottelut ja muutaman muun tehtävän, mutta Bettinan ja Fernin suoritus vedeltä oli kyllä täysi kymppi!

Olin saapunut Maybeckiin katselemaan tallin jalostusoreja mahdollisesti tulevia omien tammojeni astutuksia ajatellen. Iskin silmäni heti uuteen tulokkaaseen, kerman väriseen, sinisilmäiseen Haarfageriin. Siinä oriin pehmeää otsaa rapsutellessani kuului ulkoa epämääräistä huutoa, ja pari sekuntia myöhemmin tallin ovesta sisään kirmasi kurainen pieni poni ja sen perässä nainen, jonka tunnistin Amelieksi. “Tää pikku ketale livahti karkuun! Yleensä se on ihan kiltti, tänään ilmeisesti vaan huono päivä.” Hymähdin selitykselle ja otin ponin kiinni. Se ei ollut tehtävä eikä mikään, sillä kirjava ori jäi keskelle käytävää seisomaan, kuin sanoakseen, että tässä mä nyt olen, ihan ite tulin sisään, kato nyt.

“Onko tääkin joku uusi? En muista aiemmin nähneeni”, kysyin Amelielta. Amelie kertoi oriin olevan heidän oma kasvattinsa Fern, jonka isoisoisä sattuikin olemaan oma ponini Ember. “No ihmekös kun onkin niin söpö tapaus! Varastan tän”, sanoin ja vinkkasin silmää. Sitten vain jalat alle ja poni mukaan!

Sanani mittaisena naisena otin Fernin mukaani, mutta ajatuksena kuitenkin palauttaa se hetken päästä omistajilleen. Lähdimme oriin kanssa samoilemaan tallin ympäristöön, vaikka sää ei ollutkaan kaikista mukavin - marraskuinen kurakeli alkoi jo tulla korvista ulos. Fern seurasi perässä kuin kultainennoutaja kerrassaan, välillä pysähdellen sammalmättäille haistelemaan kirpakkaa ilmaa. Olin iloinen, että saimme olla kaksin, sillä jos joku olisi kuullut ällösöpöt höpsötykseni miniponille, olisin saanut hävetä itseni maanrakoon.

Puolisen tuntia metsässä pyörittyämme päätin palauttaa Fernin takaisin Amelielle ja Bettinalle, vaikka vähän halusinkin edelleen varastaa ponin. Kävely takaisin tallille tehtiinkin mahdollisimman hitaasti, jotta saisin ihastella herrasmiesponia niin pitkään kuin pystyin. “Siellähän te ootte! Mä rupesin jo suunnittelemaan ryöstöretkeä sun talliin, kun teistä ei ruvennut kuulumaan”, Amelie tokaisi meidät nähtyään. “Joo, päätin tällä kertaa olla kunnollinen ja palauttaa ponin. En ehkä haluais että mua tituleerataan hevosvarkaaksi ihan vielä”, vinkkasin ja laitoin Fernin karsinaansa iltaheiniensä pariin. “Nähdään taas!” huikkasin lähtiessäni Maybeckistä.