Maybeck Stud

Marius de Illini

Shetlanninponi, ori
Syntynyt 18.12.2018, 8v
Mustankirjava, 100cm

Rekisterinumero VH18-017-0617
Valjakkopainoitteinen: Noviisi
Kasvattanut Brogues Stud
Omistaa Maybeck Stud VRL-02116 & VRL-14355

KTK-III
VVJ-I
YLA3


Mä en oikeastaan tiedä, mikä Mariuksessa viehättää. Onhan se älyttömän kaunis - tai ehkä miehelle sopivammalla tavalla ilmaistuna komea - ja sen verran viisas, että sen kanssa on kiva tehdä hommia sekä maasta että valjakkokärryiltä käsin. Ehkä ne tummat nappisilmät, jotka uhkuvat tietynlaista elämänviisautta, saa sydämen pamppailemaan lempeästi rinnassa. Oli miten oli, voin vakuuttaa, että tässä on poniori, joka on lumonut koko Maybeckin väen puolelleen.

Marius on perusluonteeltaan äärettömän rauhallinen, joka ei pidä itsestään meteliä suotta. Joskus joku vitsikkäästi nauroikin, että se on skarpista olemuksestaan huolimatta sellainen viisitoista vuotta ratsastuskouluelämää nähnyt ruunanrupsukka, joka ei välitä tuon taivaallista mistään tai kenestäkään. Tosin sillä erotuksella, että Marius viihtyy ihmisten seurassa, eikä näytä happamalta laisinkaan. Ja sillä erotuksella, että on saanut säilyttää sukukalleutensa.

Mustankirjavaa ponioria voi hoitaa huolettomasti sekä karsinassa, että käytävällä. Karsinassa siinäkin tapauksessa, että viereisen karsinan kaltereiden takaa kurkkii utelias neitihevonen. "Siinähäs kurkkii sitten." tuntuu Marius usein ajattelevan, kun se suuntaa keskittymisensä takaisin hoitajaan. Hoitajaan, jonka taskusta löytyy varmasti pieni pala porkkanaa, kun seisoo paikallaan kauniisti koko harjauksen ajan. Erikoisimmista hoitotoimenpiteistä klippaus kutittaa vähän, mutta sekin hoituu ilman pahaa mieltä kun klippaaja muistaa huiskia irtokarvaa aina välillä kyljistä lattialle. Ja muistaa päästää klippauksen jälkeen piehtaroimaan joko karsinaan tai maneesiin, aivan kuten hikisen liikutuksenkin jälkeen!

Ei liene kovin suuri yllätys, että Marius voisi kilpailla maan mainioimman valjakkoponin tittelistä. Se on perusrauhallinen valjakkoponi, jonka kanssa voi treenata huolettomasti niin koulu-, tarkkuus- kuin kestävyysajoakin. Mariuksen parhaimpia puolia lienee loppumaton rehellisyys sekä rohkeus, jonka avulla se pötkii jo hyvin pitkälle. Yritteliäskin se on, mutta välillä niin yritteliäs, että ohjastaja joutuu vähän toppuuttelemaan menoa sillä joskus Mariuksen kanssa tuntuu siltä, että se sotkeentuu vähintään jalkoihinsa samalla, kun se yrittää antaa itsestään kaiken. Tästä syystä en tiedä, onko Mariuksen yritteliäisyys hyvästä vai pahasta. Onhan se kiva, että yrittää, mutta välillä riittäisi vähempikin. Toisaalta, ehkä ei pitäisi valittaa ollenkaan, kun mies yrittää ihan itse.

Pääsääntöisesti voisi kuitenkin kuvailla, että Marius on rehti ja reipas pikkuhevonen, joka puhaltaa myös valjakkokärryjen edessä ihmisen kanssa yhteen hiileen. Se on kevyt ja kuuliainen ajaa, eikä sitä tarvitse patistaa eteen sen enempää. Kiltteytensä vuoksi se sopii hyvin monentasoiselle ohjastajalle: noviiseja ohjastajia se käsittelee lempeästi ja ymmärtävästi, kun taas taitavammalle ohjastajalle se tarjoaa haastetta vaikeampien ajojuttujen parissa. Marius on sellainen hyvän mielen hevonen, jonka kanssa ei tarvitse murehtia juuri mistään.

Marius lukeutuu niihin hevosiin, jotka voi lastata sekä traileriin, että rekkaan niin sanotusti lähettämällä. Tästä syystä sen kanssa on ollut helppoa ja vaivatonta matkustaa myös yksin ilman erillisiä apukäsiä. Tämä pätee myös vieraisiin paikkoihin, sillä jalostukseenkin tarjottu poniori pysyy housuissaan, eikä vieraissakaan muutu pöhköksi. Itseasiassa, jos mahdollista, Marius on vielä hyvätapaisempi vieraissa kuin kotona. Ehkä se tietää, ettei sen tarvitse pitää itsestään meteliä. Ja siinä se on harvinaisen oikeassa, sillä poniori tulee nähdyksi muutoinkin.


Sukutaulu ja jälkeläiset

i. Marc de Illini
mkrj, 100cm evm
ii. Marlborough
m, 102cm
iii. Marchante
iie. Fajarda
ie. Joubertes Bella
mkrj, 99cm
iei. Black Dapper
iee. Joubertes Bimarella
e. Amythyst
mkrj, 98cm evm
ei. Werner of Tromie
m, 104cm
eii. Welocipede
eie. Palotta of Tromie
ee. Amalfreda
rtkrj, 97cm
eei. Amoudar XI
eee. Euphrasia

i. Marc de Illini oli varsin menestyksekäs jalostusori, mutta sen luonne ei ollut parhaimmasta päästä. Mustankirjava poni elvisteli mielellään tammoille, joita se pääsi astumaan elämänsä aikana 28 kappaletta, kun taas ihmisille Marc de Illini näytti aina hapanta naamaa. Ori oli todellinen lohikäärme niin halutessaan, mutta kokeneissa käsissä sen laadukkuus valjakkoajossa tuli esiin – lähes kolmenkymmenen vuoden iässä vanhuuteen kuollut shetlanninponi niittikin näyttelyiden lisäksi VVJ:n alaisista kilpailuista menestystä. Marc de Illini palkittiin kisauransa jälkeen monissa laatuarvosteluissa, joten siitä tuli hyvin haluttu poni jalostuskäyttöön.

ii. Marlborough ei todellakaan ollut mikään lihavasti elellyt lasten luottoponi. Siltä löytyi luonnetta vaikka muille jakaa, mutta ori toisaalta myös korvasi kaikki rikkomansa aidat pitkällä liudalla meriittejä. Ori napsi jo maitovarsana I-palkintoja jokaisesta näyttelystä, minne sitä kärrättiin. Myös valjakkoajokilpailuista palattiin lähes aina ruusukkeen kanssa, joten monet ulkopuoliset väittivät tätä piskuista ponia unelmahevoseksi. Sitä se ei tosin ollut – kuten jo sanottu, kymmenet ovet sekä portit kärsivät Marlboroughin tehdessä niistä selvää. Mitä sitä ei vapauden eteen tekisi, vai miten se meni? Ori menehtyi kunnioitettavassa 25 vuoden iässä laitumella saatuun jännevammaan, joka osoittautui omistajien harmiksi niin vakavaksi, että oli viisainta päästää poni kärsimyksistään.

ie. Joubertes Bella tuotiin Englannista suoraan kasvattajalta. Tammasta lupailtiin upeaa, hyväluonteista siitostammaa, mutta Suomeen lennätettiinkin huonokuntoinen ja äreä shetlanninponi ohuella harjantyngällä. Istellen uusi omistaja ei kuitenkaan tahtonut laittaa hevosta kiertoon, joten hän piti sen ja yritti kaikin voimin saada siitä hienoa ponia siitoskäyttöön. Projekti ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen, sillä tamma pysyi äkäisenä ja huonokuntoisena. Sen elämänkaaren loppuvaiheilla kävi kuitenkin pieni moka – naapuritilan huippuori pääsi karkaamaan ja onnistui astumaan Istellen. Kukaan ei olisi uskonut, että moisesta yhdistelmästä tulisi yhtään mitään, mutta varsasta tulikin hevosmaailman tähti. Näin ollen Bellasta alettiin haluamaan jälkeläisiä, mutta tamman omistaja tahtoi sille rennon loppuelämän ilman siitoskäyttöä.

e. Amythyst oli suloinen, mutta ponimaisen jääräpäinen pikkuponi, jonka säkäkorkeus jäi vähän alle metrin. Tamma ei ollut mikään huippuponi – sen suku koostui harrastehevosista, ja sitä se oli itsekin. Amythyst toimi koko elämänsä ajan lähinnä omistajaperheensä lasten ratsuna, mutta kyllä sen täytyi jotakin tehdä elantonsa eteen. Se jotakin oli menestyksen niittäminen näyttelyissä. Amythyst palkittiin KTK-II -palkinnolla sekä SHLA-I -palkinnolla upein pisterivein, mutta kilpailuista tulleiden sijoitusten uupumisen vuoksi se ei saanut kuin vain pari varsaa.

ee. Amalfreda oli paikallisen ratsastuskoulun käytössä ollut poni. Itseasiassa sen omisti yksityishenkilö, mutta omistajan rahavaikeuksien vuoksi hänen oli pakko laittaa silmäteränsä tekemään töitä pienten alkeisratsastajien alle. Amalfreda synnytti elämänsä aikana kaksi varsaa, joista toinen jäi samaiselle ratsastuskoululle työskentelemään, kun taas toinen lähti maailmalle, ei ehkä niittämään menestystä, mutta ainakin toimimaan turvallisena luottoratsuna. Tai no, en niin tiedä siitä turvallisuudesta – Amalfreda oli vähän turhan itsepäinen, mutta toimi joka tapauksessa pikkulapsillakin jämptin ihmisen taluttamana.

ei. Werner of Tromie oli hirmuisen kiltti ja hyväntahtoinen shetlanninponi. Se oli orina vähän dominoiva sekä ärhäkkä muita hevosia kohtaan, mutta kun Werner oli astunut muutaman tamman, se ruunattiin ja niin KTK-I -palkinnolla palkittu musta pääsi elämään rentoa elämää lastenratsuna. Poni periytti kolmelle jälkeläiselleen kiitettävät liikkeet sekä hyvän rakenteen, mutta ystävällinen luonne ei näkynyt yhdessäkään jälkeläisessä….

Sukuselvitys © SV

Syntymäaika Jälkeläinen Emä Omistaja
22.02.2019 t. Maybecks Gervé Liljegårds Gerda Nerita, Cinnamoroll
16.05.2019 t. Maybecks Bortsnejlika Sommarbuddleja Maybeck Stud/a>


Kilpailumenestys

Arvokilpailut

Näyttelytulokset

  29.04.2019 NJ-näyttelyt (Valyrian Shetlands) irtoSERT

  07.01.2019 VSN-näyttelyt (Maybeck Stud) SW1

Kilpailut

Valjakkoajossa 1418.42 op. (vaikeustasolla 4/3)

Nopeus ja kestävyys 0.00
Kuuliaisuus ja luonne 588.60
Tahti ja irtonaisuus 0.00
Tarkkuus ja ketteryys 829.82


Päiväkirja ja valmennukset

03.03.2019   Laskiaissunnuntai   omistaja Amelie

Voisi kai sanoa, että meillä Maybeckissa eletään jonkinlaista taantumaa tapahtumajärjestämisen osalta. Vaikka laskiainen, erityisesti laskiaissunnuntai inspiroi tapahtuman järjestämiseen, tulimme jo helmikuun tallikokouksessa siihen lopputulokseen, että laskiainen vietettäisiin hyvässä hengessä omalla porukalla. Tallityöntekijät halusivat soveltaa päivän mittaan omaansa, joten me päätimme yhdessä Bettinan ja Jessican kanssa lähteä maastoilemaan pidemmän kaavan mukaan. Iltaan olimme kaavailleet puolestaan koko tallihenkilökunnalle yhteistä menoa ravintolaruoan ja -juoman parissa kiitoksena hyvin startanneesta vuodesta.

”Pitäisikö kaivaa kaikille reet perään, se kai menisi samalla jonkin sortin pulkkailusta?” mä huhuilin tallikäytävällä samalla, kun hääräsimme ponien ympärillä.
“Todellakin, mä en edes muista koska mä olisin viimeksi ajanut reellä!” Bettina huudahti innostuneena Marmaladen karsinasta.
“Kyllä mullekin sopii, ja etkö sä Amelie oo ajanutkin Hupulla reellä sen verran, että se tietää mistä on kyse!” Jessica jatkoi huutokilpailua, johon vastasin jotain ympäripyöreää. Olinhan mä itseasiassa ajanut aika paljonkin kuluneen talven aikana reellä sillä se on otettava ilo irti silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Kun ponit oli saatu iskuunsa ja valjastettua rekien eteen, mä kannustin Mariuksen liikkeelle vetohevoseksi. Jessica tuli perässä, ja Bettina Marmaladen kanssa viimeiseksi - joka nyt oli jo ihan pelkästään järkiratkaisu, kun mukana oli kaksi oria ja yksi tamma.

Alkumatka taittui varsin hiljaisissa merkeissä; ponit etenivät rennon reippaasti ja musta tuntuu, että me kaikki ohjastajat nautittiin vilttien alla ihan puhtaasti hetkestä. Joskus sitä kaipaa hetkeä, jolloin voi olla läsnä, mutta hiljaa. Hetkeä, jolloin voi vain nauttia - ja sitä meille suotiin juuri nyt, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ponien tyytyväinen pärskintä tuntui menevän luihin ja ytimiin.

”Jaaha, eiköhän siirretä ponit raville? Voitaisiin ravata oikeastaan koko matka hiekkaharjulle - kävellään sitten siellä lisää, kun maasto tulee vähän vaikeakulkuisemmaksi rekiä ajatellen.” mä huudahdin perässä olleille ja kannustin Mariuksen raviin. Mustankirjava ori lähti varsin tyytyväisesti harppomaan eteensä, eikä Hupun tai Marmaladenkaan eteneminen näyttänyt vastahakoiselta mitä vilkaisin taakseni. Itseasiassa sekä ponit, että ohjastajat näyttivät taittavan matkaa varsin tyytyväinen ilme kasvoillaan.

Vaikka matka hiekkaharjun huipulle oli useita kilometrejä, jaksoivat kaikki ravata perille hyvässä tahdissa. Siirtäessämme ponit hiekkaharjulla takaisin käyntiin, nenään hiipi vieno hevosen hien tuoksu - tuoksu, joka on kerta toisensa jälkeen yhtä hurmaava.
“Hitto että tää on ihanaa!” Bettina huudahti letkan perältä Marmaladen kyydistä. Jessica repesi nauramaan, enkä itsekään voinut olla heittämättä pientä piikkiä. “Mä en tiedä, pitäiskö meidän ihan vaikka miettiä ulkopuolista apua paperihommiin, että sä voisit ajaa enemmän. Ei me Jessican kanssa laitettaisi yhtään pahitteeksi, että sä olisit enemmän käytettävissä kärryjen kyydissä.”
“Ette varmaan, mutta kyllähän sä tiedät, että mä hoidan kaikki paperin pyöritykset tässä yrityksessä. Ja tästä ei jutella yhtään sen enempää, ja piste.” Bettina tuhahti letkan perältä ja suki hiussuortuvaa kasvoiltaan. “Niinpä tietysti!” Jessica räkätti hyväntahtoisesti.

Kiertelimme hiekkaharjulla aikamme, kunnes palasimme peltojen kautta takaisin kotitallille. Takaisin Maybeckiin päästyämme aikaa oli kulunut melkein kaksi tuntia, joten ihan jokainen poneista - niin Marius, Hupu kuin Marmaladekin, olivat varmasti antaneet kaikkensa. Kun ponit saatiin valjastettua rekien edestä pois, pääsivät ne vielä kuivattelemaan solariumiin ja saivat jäädä päiväheinille sisälle. “Mä luulen, että on parempi, että menevät sitten illalla tarhaan kun lihakset on oikeasti jäähtyneet.” kommentoin Bettinalle ja Jessicalle samalla, kun rapsutin mustankirjavaa ponioria otsatukan alta.