”Oonko mä kertonut sulle, että niilläkin on weimari? Narttukin vielä”, heitin Väiskille, joka oli tullut saattamaan mua niin suloisesti autolle. Miehen kulmat kohosivat. Weimarinseisoja oli meinaan sellainen rakkausrotu meille molemmille. Ehkä ihan vain siksi, että meidän ensimmäinen yhteinen koiramme oli juuri weimarinseisoja.

”Et. Ihmekös sä viihdyt siellä niin hyvin”, Väiski naljaili, kuten joka kerta kun mä tein lähtöä Maybeckiin. Suukotin miestä nopeasti, ennen kuin astuin autoon ja lähdin matkaan. Olihan viime kerrasta nyt jokunen hetki ehtinyt kulua jo.

Tervehdin Jessicaa ja sitä weimarinseisojaa Unnaa, ennen kuin suuntasin hakemaan päivän hoidettavaa tarhasta. Burbacka Rokoko oli uusimman oman ponini isä. Amelie oli ehdottanut, että tulisin ehtiessäni tutustumaan oriin tarkemmin. Suostuin oitis, koska rakastin hengailla Maybeckissa melkein yhtä paljon kuin omien ponieni ja suomenhevosteni kanssa kotona.

Rautiaankirjava poni ei ollut järin kiinnostunut minusta tullessani portille, mutta tuli viheltelyn seurauksena kuitenkin luokseni, ja käveli nätisti perässäni talliin. Amelie oli maininnut, että ori oli parempi hoitaa karsinassa irti, koska se stressaantui käytävällä. Niinpä tein työtä käskettyä, heitin ponille pikkuisen heinää ja hain sen harjat satulahuoneesta. Karva pöllysi kuin viimeistä päivää. Ainakin se kertoi kevään olevan ovella, vaikka maisema ulkona näyttikin vielä aivan liian talviselta.

Liikutuksen sijaan tehtäväni oli tänään vain klipata pörröiseksi päässyt poni. Toimenpidettä varten vein ponin käytävälle, jotta jälkien siivous ei veisi loppuelämää. Klippauskone ei onneksi aiheuttanut Krokossa raivoa tai pelkoa, vaan hetken luimimisen jälkeen poni oli sitä mieltä, ettei koneesta ollut harmia. Kehuin oria taputtamalla sen kaulaa ja yskäisin karvojen pöllähtäessä taas naamaan. Klippaussession päätyttyä lattialla olikin melkoinen määrä valkosia ja ruskeita tuppoja, mutta poni näytti todella komealta keväisessä lookissaan. Jessica vihelsi vitsikkäästi kävellesään ohi, ja minä virnistin tyytyväisenä. Ehkä meidän Capistakin tulisi yhtä komea, kun se kasvaisi isoksi.

”No hei, poika”, tervehdin tuttua ponioria. Rapsuttelin kirjavan otsaa Maybeckin tallin käytävällä. Olin käynyt vierailemassa sen luona viimeksi reilu pari viikkoa sitten, ja nyt olin täällä taas. Olin ehkä vähän ihastunut. Olin tietysti aina tykännyt käydä täällä tuulettamassa päätä, karkaamalla oman tallin hulinasta kuten mieheni Väiski asian muotoili. Yleensä olin aina tutustunut käynnilläni uuteen poniin, mutta Burbacka Rokokossa oli kuitenkin sitä jotain, mikä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan. Se ei onneksi Maybeckin sisaruksia haitannut, päinvastoin.

Viimeksi olin vain klipannut ponin talvaturkista. Nyt orilla olikin lämmikkeenään söpö sininen sadeloimi – mikä ihana vappusää! Nyt kevätsade oli onneksi jo lakannut, vaikka ulkona vielä ikävän harmaata olikin. Niinpä päätin lähteä orin kanssa kävelemään lähimetsiin. Reippaan läpiharjauksen jälkeen puin loimen takaisin ihan siltä varalta, että sade yllättäisi uudestaan. Itsellänikin oli päällä sateenkestävä ulkoilutakki – niin mitkä helteet? Ei olisi uskonut, että vielä edellisenä iltapäivänä oli paahtunut auringossa. Voihan Suomen keli, tuhahtelin itsekseni taluttaessani ponioria riimun ja narun kanssa ulos harmauteen.

Kroko pysyi nätisti hanskassa, vaikka se reipas olikin. Sateen jälkeinen ilma oli ihanan raikas. Edellisyön juhlimisen aiheuttama kooma alkoi haihtua ja hyräilinkin hyväntuulisena mennessäni. Kroko oli kovin kiinnostunut kaikesta elämästä ympärillämme. Ponin päätä ei noin vain käännetty, kun se näki oravan puussa ja olisi kovasti halunnut mennä tutkimaan sitä. En voinut olla nauramatta ponin uteliaisuudelle ja omapäisyydelle, kun vihdoin raahasin sitä takaisin tulosuuntaan. Höppänä.

Olin yöpynyt Bettinan ja Amelien luona, sillä ilta oli mennyt sen verran myöhään. Olin auttanut iltatallissa, jäänyt munkille ja simalle.. Ja juttu oli luistanut niin kauan, ettei ajamisesta takaisin kotiin olisi tullut silmät ristissä enää mitään. Onneksi sisaruksia ei spontaani yökyläily haitannut. Seuraavana aamuna nousin kuitenkin reippaasti hoitamaan aamutallia Jessican kanssa, korvatakseni vieraanvaraisuutta edes jotenkin.

Aamuruokien ja hevosten ulosviemisen jälkeen päätin vielä viettää aikaa ihanan Krokon kanssa, ennen kuin lähtisin ajelemaan kotia kohti. Kroko oli vähän harmistunut, kun se ei päässyt suoraan ulos kuten kaikki muutkin, vaan jäi käytävälle. Valjastin ponin kärryjen eteen, ja pian sen loistava työmoraali tulikin esiin. Olin kuullut Amelien ylistävän sitä ominaisuutta, enkä ihmetellyt yhtään. Kroko oli mitä miellyttävin ajaa, vaikka ajankohta olikin sen päivärytmistä poikkeava. Agendana ei kuitenkaan ollut mitään kummoisempaa reeniä, vaan lähdimme rennolle hölkälle samoille metsäpoluille kuin missä olimme edesiltana samoilleet maastakäsin.

Kroko meni kuitenkin ihan tosisaan, mikä oli kovin hellyyttävää. Ihan kuin se olisi ajanut kilparadalla eikä metsän keskellä! Poni kulki ryhdikkäästi, reippaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellen jokaista liikettäni. Pelkkä hömpöttely tuntui siinä kohtaa jotenkin hölmöltä, joten lähdin pyytämään ponilta temmonvaihteluita ravissa.

Takaisin tallilla päästin Krokon vihdoin tarhaamaan, vein kärryt paikoilleen ja sanoin heipat tytöille. Ennen kuin pääsin autoon, weimarinseisoja Unna kuitenkin tuli lyhyt häntä niin innokkaasti heiluen tervehtimään, etten vain voinut lähteä. Tovin rapsuteltuani oman koirani rotutoveria maltoin vihdoin hypätä autoon. Väiski kuitenkin odottelisi jo kotona, varmasti tivaten että mihin sitä taas jäätiin.