Maybeck Stud

Burbacka Marmalade

Shetlanninponi, tamma
Syntynyt 20.12.2018, 8v
Mustankirjava, 100cm

Rekisterinumero VH18-017-0619
Valjakkopainoitteinen: Noviisi
Kasvattanut Burbacka
Omistaa Maybeck Stud VRL-02116 & VRL-14355

KTK-III
VVJ-I
SHLA-II
YLA3


Joskus leipoessa tulee sellainen tunne, että sormet on pakko tunkea johonkin sokerisen tahmeaan leipomukseen ja sen jälkeen imeskellä sormet puhtaaksi. Ja toistaa tätä kaavaa niin kauan, että vatsa ilmoittaa olostaan. Mulle kävi niin, mutta sokeriset sormet tarttuivat ihanaan Marmalade-poniin. "Katso, tästä tulee meidän mustankirjavien kantatamma." mä tuumin Bettinalle, joka pyöritteli päätään. "Sulle on varmaan turha sanoa ei." Bettina sai sanottua, ja katsoi säälivästi kasvattajan miestä. "Oiskohan Paju viisasta laittaa hynttyyt yhteen - me voidaan elää elämä onnellisesti loppuun asti järkevän hevosmäärän kanssa jolloin Amelie sekä Liia voi jatkaa himolauman haalimista vaikka sitten yhdessä." Bettina jatkoi ja vinkkasi miehelle leikkisästi silmää.

Samalla kun Bettina kehitteli kasvattajapariskunnalle avioeroa, ihastelin Maybeckin uusinta jäsentä. Se seisoi rauhassa paikoillaan ja kuunteli korvat höröllä ihmisten jutustelua siihen asti, että joku talutti toista ponia meidän vierestä. Kuten nykypäivänä, myös silloin Marmaladen keskittyminen siirtyi ihmisestä lajitoveriin. Kovimmankin kivisydämen sulattava hirnahdus, ja keskittyminen palautui takaisin meneillään olevaan tilanteeseen.

Tästä päästäänkin siihen, että Marmalade on sellainen hyväntuulinen pikkuinen höpisijä, joka tervehtii kaikkea ja kaikkia. Aamutallin tekijää, tarhan ohi kulkevaa ihmistä, toisessa tarhassa liikkuvaa hevosta, kentälle saapuvaa valjakkoa, maastossa vastaan kulkevaa koirakkoa. En ole varma vieläkään, onko hirnuminen jonkinlainen jekku ihmiskuntaa vastaan - tamma kun tuntuu oppineen, että pieni sydämen sulattava hirnahdus kantaa palkinnoksi aina pienen rapsutushetken tai parhaillaan pienen makupalan taskunpohjalta.

Mustankirjava ponitamma on erittäin miellyttävä hoitaa, ja se sopii kaikentasoisille ja -ikäisille hoitajille. Se seisoo kauniisti paikoillaan, eikä laita pahakseen, vaikka aikaa kuluisi kymmenen minuutin sijasta kaksi tuntia. Kavioiden putsaus, kengittäminen, varustaminen, rokottaminen.. Kaikki käy. Vaikka siirappinen rakkaudentunnustus pussailuineen (..ja porkkanapaloineen) onkin Marmaladen mielestä ehdottomasti paras tapa viettää aikaa kaksijalkaisen kanssa.

Vaikka Marmalade on myös ratsuna kunnostautunut, löytyy sen leipälaji ehdottomasti valjakkoajon parista. Valjakkoponina Marmalade on parhaillaan hyvin miellyttävä, sillä se on kuuliainen annetuille avuille ja se taittaa matkaa sopivan reippaassa tempossa ilman erillistä patistamista. Rauhallisuuden perikuva on omiaan kouluajossa, jossa sen kanssa voi treenata yhtä täydellistä siirtymää tai radanosaa vaikka maailman tappiin asti ponin kyllästymättä aiheeseen. Tarkkuudessa Marmaladen valtteja lienee rauhallisuus; se etenee tasaisesti, kuuntelee ohjastajansa antamia reittiohjeita eikä turhaan pyri esimerkiksi oikomaan kulmia. Joskus vauhtia voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta jos pallot pysyvät keilojen päällä, ollaan jo aikalailla voiton puolella. Maastossa Marmalade on normaalia energisempi ajaa, jonka lisäksi se on rohkea liikkuja. Näiden ominaisuutensa puolesta se sopii mainiosti siis myös kestävyyteen; se käy välillä mielellään irroittelemassa pitkillä laukkasuorilla eikä turhaan stoppaile matkan varrella esimerkiksi veden tullessa vastaan.

Marmalade on tottunut matkustaja, joka lastautuu sekä traileriin että rekkaan moitteetta. Rauhallisuutensa vuoksi Marmalade onkin Maybeckin luottoponeja silloin, kun kyydissä on nuorempia, kokemattomia matkustajia. "Ei tässä mitään hätää ole, sen kun mutustat heinää vaan, ja perillä sitten juostaan ohjeiden mukaan. Ja sitten tullaankin jo kohta kotiin, sopivasti iltaheinille!" Marmalade tuntuu usein viestivän, jos matkassa on mukana heikkohermoisempi kaveri.

Sukutaulu ja jälkeläiset

i. Maple Yard Nuggetini
ktk-kelp.
ii. Maple Yard Nugget
mkrj, 107cm evm
iii. Rialt v. Knox
iie. Mussel v. Knox
ie. Blackland Midget
m, 100cm evm
iei. Dandylion
iee. Blackland Mushroom
e. Freytide Honeysuckle
Ch, KTK-II, VVJ-I, SHLA-I, YLA1
ei. Hollyhock Romeo
rt, 102cm evm
eii. Marshmallow
eie. Hollyhock Rina
ee. Freytide Wreath of Roses
rn, 100cm evm
eei. Thornapple Chaser
eee. Freytide Candycane


Syntymäaika Jälkeläinen Isä Omistaja
01.01.2019 Maybecks Marmite Maybecks Brownie Brüns Maybeck Stud

Kilpailumenestys

Arvokilpailut

Näyttelytulokset

  21.12.2018 VSN-näyttelyt (Maybeck Stud) RCH
  07.01.2019 VSN-näyttelyt (Maybeck Stud) RCH

Kilpailut

Valjakkoajossa 1476.73 op. (vaikeustasolla 4/3)

Nopeus ja kestävyys 0.00
Kuuliaisuus ja luonne 590.88
Tahti ja irtonaisuus 0.00
Tarkkuus ja ketteryys 885.85


Päiväkirja ja valmennukset

24.01.2019   Kiitoksena aikaa   omistaja Amelie

Jos kuulen Bettinan jupisevan yksinään siitä, miten hänellä ei ole koskaan aikaa ajaa Maybeckin poneja, tunnen pienen piston sydämessäni. Meille on ollut lapsesta saakka selvää, että Bettina on kiinnostuneempi taloudellisesta ja hoidollisesta puolesta, kun taas oma sydämeni repii äksönin pariin ponien kyytiin. Vaikka meille on jakautunut hyvin omanlaiset roolit Maybeckin arjessa, murehdin usein siitä, ettei Bettinalla ollut koskaan aikaa ajaa. Ehkä kaikenlaisten kirjanpidollisten ja taloudellisten asioiden hoitaminen ei ole kivaa, jos sen tuloksesta ei pääse koskaan nauttimaan. Tästä syystä olin kaavaillut varsinkin Bettinaa silmällä pitäen pienen yllätyksen hänelle ja Maybeckin luottotyöntekijälle Jessicalle - en ollut ottanut illalle yhtäkään valmennettavaa, joten pystyin monen kuukauden tauon jälkeen patistamaan naiset valjakkokärryjen kyytiin ja ohjaamaan heitä valjakkoajon saloissa ilman, että kello tikittäisi kaulassa.

“Jaa että mitä?” Bettina rykäisi hämmentyneenä, kun kerroin hänelle, että hän osallistuisi tänään valmennukseen. “Kiitoksena siitä, että sä oot Maybeckin voimavara. Mä olin kaavaillut Hupua ja Marmaladea teille, valitse sä kumman tahdot niin Jessica saa sitten jäljelle jäävän.” kertasin siskolleni, joka katsoi minua edelleen hämmentyneenä. “Kiitos.” hän sai vihdoin sanottua ja ryntäsi killumaan kaulaani. “Kiitos, kiitos.” Bettina jatkoi.

En ollut yllättynyt siitä, että Bettina valitsi Marmaladen - se oli kaikessa suloisuudessaan enemmän Bettinan tyyppiä, kun taas Hupu sopi varsin hyvin Jessican ajettavaksi.

“Lähdetään työstämään niitä hevosia ihan alkuunsa käynnissä, tehdään perusharjoituksena keskihalkaisijalla pysähdys ja liikkeellelähtö niin, että ne hevoset pysyvät halkaisijalla kokoajan suorana ja myös linjassa. Muistakaa kääntää tarpeeksi ajoissa, että saatte linjan kuntoon heti ensimetreiltä alkaen.” ohjeistin naisia, jotka lähtivät työstämään poneja varsin rennoin ja iloisin mielin. Sekä Bettina että Jessica saivat varsin hyviä suorituksia; välillä pysähdys tuli pienen poikittamisen kautta, mutta pienten korjausten myötä nekin saatiin suoristettua varsin kelpoon muottiin. Kun hevoset olivat kävelleet tarpeeksi, jäimme tekemään samaa harjoitusta ravissa mitään sen enempää muuttamatta.

“Huomaatteko, mitä tapahtuu, kun vauhti lisääntyy?” mä kysyin naisilta, jotka jäivät vähän vaitonaiseksi. “Te opitte äsken käynnissä sen täydellsien kääntöpisteen jolla saatte ne kääntymään suoraan linjalle, mutta nyt kun vauhtia on enemmän, kääntymiseen tarvitsee enemmän tilaa ja aikaa, joten tulette vähän kokoajan linjan ulkopuolella. Nyt vähän aivoille haastetta ja miettikää, mikä olisi se oikea kääntöpiste.” ohjeistin valjakkoja, jotka ottivat neuvoista hyvin koppia. Ei aikaakaan, kun linja oli taas kunnossa ja kaikki oli entisellä mallillaan. “Oikein hyvä.” mä sanoin ja loihdin kasvoilleni hyväksyntää antavan hymyn.

Loppuvalmennuksen aikana treenasimme poneja ravissa ja laukassa kaarevalla uralla, jonka myötä pääsimme työstämään ponien molempia lapoja sekä kylkiä huolehtien samalla, että ne saadaan paikoitellen ajettua suoraksi molempien ohjien väliin. Toisinaan valjakoilla tuli pientä haparointia, mutta hiljalleen saimme varsin kivoja suorituksia. Ja mikä parasta, sekä Hupu että Marmalade tuli valmennuksen loppua kohden varsin kivasti kuulolle - ne olivat kuuliaisia, vastasivat ohjastajiensa apuihin heti eikä vasta viidestoista päivä sekä kantoivat itseään hyvässä ryhdissä takaosiensa päällä.

“Jes, mun puolesta riittää tältä päivältä.” mä sanoin vihdoin puolentoista tunnin treenin jälkeen. “Alkuun oli ehkä pientä haparointia ja sellaista tuntuman hakemista, mutta loppua kohden te molemmat - sekä Bettina että Jessica - teitte tosi hyvin hommia. Mä olen ylpeä teistä, kuten aina. Ja oikeasti, kiitos, että olette. Ilman teitä Maybeck ei voisi koskaan toimia näin hyvin, kuin nyt. Olette korvaamattomia, ja äärettömän rakkaita - muistakaa se, vaikken aina olevinaan ehdi sanomaan sitä ääneen.”

03.03.2019   Laskiaissunnuntai   omistaja Amelie

Voisi kai sanoa, että meillä Maybeckissa eletään jonkinlaista taantumaa tapahtumajärjestämisen osalta. Vaikka laskiainen, erityisesti laskiaissunnuntai inspiroi tapahtuman järjestämiseen, tulimme jo helmikuun tallikokouksessa siihen lopputulokseen, että laskiainen vietettäisiin hyvässä hengessä omalla porukalla. Tallityöntekijät halusivat soveltaa päivän mittaan omaansa, joten me päätimme yhdessä Bettinan ja Jessican kanssa lähteä maastoilemaan pidemmän kaavan mukaan. Iltaan olimme kaavailleet puolestaan koko tallihenkilökunnalle yhteistä menoa ravintolaruoan ja -juoman parissa kiitoksena hyvin startanneesta vuodesta.

”Pitäisikö kaivaa kaikille reet perään, se kai menisi samalla jonkin sortin pulkkailusta?” mä huhuilin tallikäytävällä samalla, kun hääräsimme ponien ympärillä.
“Todellakin, mä en edes muista koska mä olisin viimeksi ajanut reellä!” Bettina huudahti innostuneena Marmaladen karsinasta.
“Kyllä mullekin sopii, ja etkö sä Amelie oo ajanutkin Hupulla reellä sen verran, että se tietää mistä on kyse!” Jessica jatkoi huutokilpailua, johon vastasin jotain ympäripyöreää. Olinhan mä itseasiassa ajanut aika paljonkin kuluneen talven aikana reellä sillä se on otettava ilo irti silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Kun ponit oli saatu iskuunsa ja valjastettua rekien eteen, mä kannustin Mariuksen liikkeelle vetohevoseksi. Jessica tuli perässä, ja Bettina Marmaladen kanssa viimeiseksi - joka nyt oli jo ihan pelkästään järkiratkaisu, kun mukana oli kaksi oria ja yksi tamma.

Alkumatka taittui varsin hiljaisissa merkeissä; ponit etenivät rennon reippaasti ja musta tuntuu, että me kaikki ohjastajat nautittiin vilttien alla ihan puhtaasti hetkestä. Joskus sitä kaipaa hetkeä, jolloin voi olla läsnä, mutta hiljaa. Hetkeä, jolloin voi vain nauttia - ja sitä meille suotiin juuri nyt, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ponien tyytyväinen pärskintä tuntui menevän luihin ja ytimiin.

”Jaaha, eiköhän siirretä ponit raville? Voitaisiin ravata oikeastaan koko matka hiekkaharjulle - kävellään sitten siellä lisää, kun maasto tulee vähän vaikeakulkuisemmaksi rekiä ajatellen.” mä huudahdin perässä olleille ja kannustin Mariuksen raviin. Mustankirjava ori lähti varsin tyytyväisesti harppomaan eteensä, eikä Hupun tai Marmaladenkaan eteneminen näyttänyt vastahakoiselta mitä vilkaisin taakseni. Itseasiassa sekä ponit, että ohjastajat näyttivät taittavan matkaa varsin tyytyväinen ilme kasvoillaan.

Vaikka matka hiekkaharjun huipulle oli useita kilometrejä, jaksoivat kaikki ravata perille hyvässä tahdissa. Siirtäessämme ponit hiekkaharjulla takaisin käyntiin, nenään hiipi vieno hevosen hien tuoksu - tuoksu, joka on kerta toisensa jälkeen yhtä hurmaava.
“Hitto että tää on ihanaa!” Bettina huudahti letkan perältä Marmaladen kyydistä. Jessica repesi nauramaan, enkä itsekään voinut olla heittämättä pientä piikkiä. “Mä en tiedä, pitäiskö meidän ihan vaikka miettiä ulkopuolista apua paperihommiin, että sä voisit ajaa enemmän. Ei me Jessican kanssa laitettaisi yhtään pahitteeksi, että sä olisit enemmän käytettävissä kärryjen kyydissä.”
“Ette varmaan, mutta kyllähän sä tiedät, että mä hoidan kaikki paperin pyöritykset tässä yrityksessä. Ja tästä ei jutella yhtään sen enempää, ja piste.” Bettina tuhahti letkan perältä ja suki hiussuortuvaa kasvoiltaan. “Niinpä tietysti!” Jessica räkätti hyväntahtoisesti.

Kiertelimme hiekkaharjulla aikamme, kunnes palasimme peltojen kautta takaisin kotitallille. Takaisin Maybeckiin päästyämme aikaa oli kulunut melkein kaksi tuntia, joten ihan jokainen poneista - niin Marius, Hupu kuin Marmaladekin, olivat varmasti antaneet kaikkensa. Kun ponit saatiin valjastettua rekien edestä pois, pääsivät ne vielä kuivattelemaan solariumiin ja saivat jäädä päiväheinille sisälle. “Mä luulen, että on parempi, että menevät sitten illalla tarhaan kun lihakset on oikeasti jäähtyneet.” kommentoin Bettinalle ja Jessicalle samalla, kun rapsutin mustankirjavaa ponioria otsatukan alta.